Moikka taasen! Arvatkaas, kuinka monta kertaa olen aloittanut kirjoittamisen, ja sitten deletoinut koko hommelin? Todella monta. Miksi? Koska aiheet, joista halusin kirjoittaa… ne koskivat kipupisteitäni ja jollain tapaa niistä kirjoittaminen ei ollutkaan niin helppoa, kun ajattelin.

Keski- ikää

Eli, juuh, ikää tulee. Suhtaudun siihen toki siinä mielessä rennosti, että se ei määrittele minua eikä ole sinänsä este millekkään, vieläkään, mutta myönnettäköön samaan hengenvetoon: se tuntuu jollain tavalla kropassa.

Ehken syynä on skipatut treenit, stressi tai molemmat…tai sitten se vaan tulee iän myötä: kankeutuminen pikkaisen, sellainen asteen verran jäykempi fiilis. Taivun vielä hvyin, lattialla venyttäessä pää menee lattiaa vasten mutta… jotain on muuttunut. Ylösnousu ei suju niinkuin ennen: kissamaisesti. Tähän väliin siis pieni info: olen ollut superliikkuva aina, notkea ja johtuu pitkälti yliliikkuvuudesta.

Asia, mikä on itselleni ollut tosi kiva ja tuntunut hyvältä mennä asentoihin, johon ei ihan kaikki pääse. Kuulostaa hassulta, mutta ne pienet ilot, vai mitä? 😀

Nyt, toki pääsen lattialta ylös ihan hyvin..mutta…tunnen sen pienen kankeuden. Se ei ole kiva fiilis….. Ja jos jotain liikunnallista ”erehtyy” tekemään, niin toipuminen on pidempää.

Ulkonäöllisesti (lue: rypyt ja valahtaminen) on ollut jännää, ja riippuu välillä päivästä, miltä se tuntuu. Välillä on olo ihan ookoo, ja aito ajatus, että nämä kuuluu tähän hommaan nimeltä elämä, ja välillä ahdistaa vaikka autossa peruutuspeilistä katsominen, varsikin kirkkaalla ilmalla.. you know, kaikki näkyy loud and clear… 😀 Tässä vielä on suurimmaksi osaksi ookoo- fiilis.

Sitten tulee niitä ajatuksia, että mihin aika meni, mitäs nyt, mitä tulevaisuudessa tekis ja ja…

Kerron lisää seuraavassa aiheessa, joka liittyy tähän osaltaan. Tämä aihe on myös vaikeuttanut omaa suhdettani itseeni. Eli:

Syömishäiriö ja vääristynyt minäkuva.

Kyllä, kerroin jossakin välissä, että olen sen voittanut. Niin luulin silloin. Mutta tadaa: nyt sen kanssa ollaan tehty 3kk erään henkilön kanssa duunia, joka on tässä ammattilainen.

Kaikki alkoi ihan siitä, että olin hakeutunut taasen valmennukseen aiemmalle valmentajalle, joka on toki 100% ammattilainen ja kuuntelee! Mutta minä en ymmärtänyt puhua. En kehdannut, pystynyt…ja tämä oli siis ihan itsevihaa ja ajatus: olen luuseri. Siinä kävi nimittäin niin, että kun otettiin ruokavalio ja treeniohjelmat esille, niin ahdistuin totaalisesti. En voinut avata taaskaan salin ovea ja aloin ahmimaan kun ajattelinkin ruokavaliota.

Se triggeröi johonkin huonoihin oloihin ja väsymyksen fiiliksiin ja reagoin näin. Sitten yritin kompensoida niin, että en syö. Sitten ahmin ja menin syvemmälle sohvan perälle. Tässä vaiheessa olin jo ehtinyt syyttää itseäni kaikesta ja oma mieli oli niin mustavalkoinen ruokien suhteen. Oli hyvät, huonot ja that´s it. Ja jos otin ”huonoa” tarkoitti se, että kaik on mennyt ja ei ole selkärankaa.

Treenit…oh well… alkuun menin ja ajattelin, että kyllä se siitä… se ehken oli huono merkki, kun aloin parkumaan alottaessani ja oli pakko päästä pois… ja tämä ruokki sitä itseinhoa ja en nähnyt muuta elämää.. nämä ajatukset seurasivat syömisestä toiseen, päivästä toiseen, ajatuksesta toiseen… olin kuin omassa pienessä kuplassa, joka oli rakennettu aikoinaan fitness- genren ympärille jota muutama vuosi sitten elin kyllä ihan menestykkäästi ja ilman ongelmia.

Mutta miten kaikki muuttui? Se, että tuosta toimintatavasta tuli myrkkyä? Uskoisin, että oma ääni yritti huutaa sisältä: mä en haluu tätä enää, enkä jaksa! Sitten yritin vaan hiljentää sen äänen, vakuuttamalla, että tämä on oikea tie…johonkin.

Mihin? Luulin, että onnellisuuteen. Hoikkana olisin onnellinen. Näissä kiloissa en voisi olla onnellinen juuri nyt, enkä olisi ansaiinut onnea. Joten, taas…säkki päälle ja seiniä pikin kaupassakin.

Mitä on muuttunut?

Paljon. Niinkuin sanoin, olen käynyt näitä asioita nyt 3kk läpi erään henkilön kanssa, joka ikinen päivä, joka ainoa ateria kerrallaan. Ja tämä henkilö on itse käynyt tämän tien läpi, joten hänellä vahva ymmärryt tästä tiestä.

Alkuun pyrimme purkamaan nämä uskomukset hyvistä ja huonoista ruuista. Ei ole joko/tai vaan kaikki. Eli aloin näkemään värejä, jos näin voisi sanoa. On muutakin kun rahka, kana, riisi ja pähkinät. Kärjistetysti. Olen löytänyt smoothien maailmaan, eri makuihin, ruokiin, rentouteen syödä ilman morkkista… oikeastaan olla ajattelematta koko asiaa syödessä.

Samoin se, että vaikkakin tässä on asteen jäykempi ja rypyt yms tulee mukaan, paino on mitä on…silti arvokas. Ihan yhtä kuin olisin pienempi, isompi tai ihan mitä vaan. Eli: kiskasen ne vaatteet, mitä haluan ja ei kun menoksi. Itsevarmuutta on tullut monessa asiassa, ja vieläkin tutustun itseeni ilman rajoituksia, ilman sitä ajatusta, että mitä pitäisi olla että voi olla onnellinen. Omalla kohdalla näitä miinuskiloja. Mutta kun tämä asia vie mukanaan, se vie totaalisesti. Olo on kun pyristelisi suosta ylöspäin. Se suo haluaa viedä syvemmälle…ja itse yrittää olla uppoamatta sinne. Nyt ollaan jo rannalla! Väsynyt, mutta rannalla.

Ajatusten muuttamista, reflektointia, itsensä kohtaamista, hyväksymistä ja kokonaisuuden näkemistä. Nämä on niin aikaa ja voimia vieviä asioita, mutta kun pääsee sinne rannalle….vapauttavia asioita.

Miten eteenpäin?

Nonniih, nyt ollaan siis tilanteessa nyt- aikaa. En ole vieläkään voinut mennä salitreeniä pahemmin tekemään, mutta lenkit sujuu jo kivasti. Ei siksi, että olisi pakko…vaan koska haluan. Siinä välissä on muuta elämää. Ja tuo on ollut ihan supersuuri ahaa- elämys! Päivät ei mene sen mukaan, miten liikunta ”pakottaa”. Ne menee niin, että kun haluan, teen lenkin ja muu aika on muuta elämää.

Itsensä huomioiminen muuten, hemmottelu, hyvä ruoka, koti, perhe ja ihan kaikki muu saa enempi tilaa.

Olen uudistanut vaatekaappia niin, että siellä on vaatteita josta tykkään ja käytän nyt. En odota vanhojen kanssa” sit kun”. Jos mahdun niihin joku päivä, fine. Jollen niin so what. Ja usko pois, tuo on ollut vaikein ja suurin ahaa- elämys mulle.

Olen jopa harkinnut, että josko kameraa taas käyttäisi! Sekin on suuri editysaskel, sillä ajattelin pitkään, että sitten kun paino on jotakin muuta, niin sitten vasta voin ottaa vaikkapa asukuvia. En nyt. Koska… noh, omakuva inhotti.

Mites, jos tästä eteenpäin keskitytään parempaan oloon, hyväksymiseen ja ennenkaikkea: elämään? Ootko mukana? Mä varmaan välillä saatan mainita, että lenkki/treeni tehty mutta älä ota siitä paineita. En halua luoda sinne fiilistä, että nyt kaikkien/kenenkään pitää alkaa tekemään jotain…tai ainakin ahdistua, jollei tee.

Hyvää fiilistä ja hyväksymistä, sitä haluan tuoda. Ja siksi en ole tuosta PT- hommelista enempiä ole jutellut, kun olen miettinyt omia arvoja ja kirkastellut niitä. Niihin ei enää sovi sana pakko. Eikä se, että jollei treenaa niin ei tule mitään. Noup… mä en halua olla se, joka vaikeuttaa näitä ajatuksia kenelläkään, samoin kun itsellä kävi. Tää tie on ollut rankka ja pään sisällä täyttä helvettiä.

Kaikkea hyvää tähän naistenpäivään just sulle, jatketaan tästä!

With love,

Maarit