Moikka taasen 🙌

AJattelin puhua vielä hetken pienen tuosta syömishäiriöhommelista. Se on todella pirullinen ”vaiva” ja tulee yllättäen…tai pikemminkin hiipien.

Itselläni se tuli todella monen asian summana. Ei missään nimessä voi syyttää saliharrastusta, ruokavalioita tms… ei. Takana oli niin paljon enemmän. Usein sanoataan, että juurikin sali ja ruokavaliot laukaisevat kaikenlaista, ja toki, näin varmaan voi olla…mutta….olisiko siellä takana vielä jotain muutakin?

Eli omakohtainen kokemus coming up! 🥰

Olen treenannut vuosia kovaa, ja niitä en kadu. Silloin mieli ja kroppa oli mukana täysillä! Sitten alkoi hiipimään traumoja lapsuudesta mieleen.. oikeastaan niitä pahimpia on 3kpl.

Olin 6v, kun ensimmäinen kerran raiskattiin, toisen kerran 13-14v ja samoihin aikoihin synnytin…kuolleen sikiön, jonka vedin vessasta (tapahtui siis vessassa) alas, kun en muuta keksinyt. EN tiennyt edes olevani raskaana…tuo sikiö oli kahden nyrkin kokoinen…ja en voi olla miettimättä, minkälainen lapseni olisi? Millainen äiti olisin? Jos olisin tiennyt, mitä olisin tehnyt? Nyt lapsettomana tulee mietittyä montaa laatua…

Mutta eteenpäin! Huh… näitä siis alkoi puskemaan läpi, vaikka en edes miettinyt. Yritin väkisin pitää niitä pinnan alla, ja tämä taasen johti siihen, että paniikkihäiriö paheni. Samalla myös sellainen ilmiö, joka luultavammin on usealla saman kokeneella: huono minä- olo. Eli, en tuntenut olevani yhtä hyvä kuin muut naiset… johtuen, you know…likainen since 6v… ja tämä vaikutti siihen, miten kohtelin itseäni. Huonosti ja turmiollisesti. Some ei auttanut yhtään; insta täynnä kauniita kuvia, onnellisia NORMAALEJA naisia, näin ajattelin… ja tässä vaiheessa alkoi treenit jäädä sekä ahmiminen tulla arkeen.

Söin, lihosin, kaduin, alikaloreilla ja ylitreeniä, väsy, ahmintaa, sohvalle jne jne…itkin syödessäni ja inhosin itseäni. Kauppaan meno oli kauheaa, ja omakuva oli niin vääristynyt, että en oikeasti kehdannut mennä sisälle. Ajattelin, että kaikki nauraa ja sanoo, että tekisi nyt jotain tuokin tynnyri.

Minä odottelemassa autossa, kun mies kävi kaupassa kesällä….

Kierre oli valmis, raaka, rankka ja niin vääristynyt kuin olla ja voi!

Tästä herääminen ja tilanteen normaalisoiminen oli todella kovan työn takana. Mitä oli takaraivossa koko ajan; pitää treenata, pitää mennä lenkille, pitää pitää…. ei armoa…ja kun en päässyt paniikin takia, lisää kuormaa henkiseen omaan vihaani.

Ensin piti hyväksyä itsensä, nyt ja tässä. Se olikin vaikeaa! Katsoa peiliin ja olla armollinen… kun olisi tehnyt mieli vaan kivittää se peili pskaksi…🙈 Askel askeleelta totutin itseäni siihen… ja syömisten kanssa; antamaan armoa.

Tuolla yritin elää, vastapainoksi keksiä ja suklaata… huh… listana oli hyvät ja huonot ruoat. Vaikka ruoka on ruokaa, eri makrokoostumuksilla vain! Sen tajuaminen oli myös alkuun vapauttavaa sekä vaikeaa. Luopua niistä omista listoista, hyvät, huonot vaihtoehdot… ja varsinkin tunteista, joita niihin liittyi. Tuo annos seitillä oli jes, mä oon kontrollissa, ja toiselta listalta: mä oon niin luuseri. 🤔 Ja nämä kaikki oli siis omia tunteita, ajatuksia eikä mitään tekemistä todellisuuden kanssa!

Eli, koko homman voisi tiivistää: se lähti omista ajatuksista ja tulkinnoista omaa itseäni ja kehonkuvaa kohtaan. 

Näitä tulkintoja ihminen tekee joka päivä, monesti päivässä ja ei muista, että ne ovat vain…ajatuksia. Ei faktoja. Mutta niihin on pirun helppo uskoa, kun itse niitä ajattelee!

Ja mitä enemmän yrittää kontrolloida kaikkea näitä muutenkin kovan stressin alla, jostain sen on pakko vuotaa yli, kun kroppa ei jaksa enempää…ja puhuminen olisi ollut vaihtoehto, kun olisin alkujaan hoksannut, että mistä kaikki johtui!

Sitä tarkoitin alussa sanomalla, että syömishäiriö hiipii… pikkuhiljaa, ensin pienillä teoilla ja ajatuksilla, kunnes se saa pääosan  elämästä.

Jos koet samankaltaisia ajatuksia, niin pliis hae apua äläkä yritä selviytyä yksin!!!❤

Siksi ehken haluasin aloittaa myös valmentajan opinnot, jotta voisin jossain vaiheessa ehken auttaa jotakin, jollain tapaa…en tietty syömishäiriössä, se on ammattilaisten juttu. Vaan siinä, että ruoka ja liikunta ovat normaalilla tasolla ja ei mene överiksi…sinä riität- tyyli.

Nyt olen saanut aika hyvin nollattua…noh ok, pieniä takapakkeja on välillä, mutta voiton puolella. Ruoka ei ole vihollinen eikä ”tuttini”-eli tunnetasolla käyn läpi asioita ja ennen kun tekee mieli ahmia, mietin, että  miksi? Ja auttaako se ahmiminen? Mitä pakenen? Ja samaan hengenvetoon totean, että on ookoo syödä suklaata ihan hyvällä omallatunnolla 🥰 Kaikki ei ole ahmimista, on myös nautintoa, ja itse rrrakastan suklaata!

Pikkuhiljaa niitä omia treenejä viritellyt eteenpäin, alkuun koklasin ja vieläkin koklailen kehonpainolla, kuminauhoilla ja aerobisella; nautin vaan tulevan talven raikkaudesta ilmassa kävellen! Ilman stressiä tahi suorituspakkoa.

Huomaan myös, että mieli pikkuhiljaa palailee ajatustasolla salille, sillä se on mun rakkaus! Lihakset ja voima. Mutta en pakota itseäni verenmaku suussa, en tee siitä epämiellyttävää suoritusta, sillä se on ollut ja pitäisi olla ilon sekä oman ajan lähde. Ei niin, että parku kurkussa ovesta; pakko tehdä jotain! Tai muuten hanuri leviää ja tadaa…kierre alkaa taas alusta.

 ❤

Tässä PT- opiskelussa on sekin bouksena, että oppii omasta kehosta, anatomiasta ja muusta niin paljon, että näitä soveltaa itseensä faktapohjalta ikäänkuin selkärangasta jo. Samoin, kun on opiskellut ravintopuolen ja ohjelmien laatimisen, lepojen merkityksen ja koko homman idean (niin laaja ettei sitä tähän saa selitettyä) eli miksi mitäkin stategiaa ja toistoja, mikä mihinkin kohtaan hyvää liikuntaa ja missä välissä se kroppa on väsy..niin yhtäkkiä huomaankin luottavani omiin tulkintoihini sekä siihen, että osaan sekä suunnitella että tehdä 😄 Mahtava fiilis!

Nyt siis ollaan tilanteessa, jossa kutakuinkin tasoitettu tuo tunnemyrsky ja nuo itsetuhoiset ajatukset, ruokajutut normaalisoituneet niin, että se on ”vain” ruokaa, ja sitä tarvitaan elämiseen ja kropan toimintoihin. Huonoa vai hyvää, ne listat roskalavalle ja lujaa!

Nälkä lähtee syömällä ja näin se on tarkoitettu. Olipas omaperäinen hajatelma😂

Mutta tässä tälleen pikaisesti purettuna tuo oma kokemus, sen taustat, tunnelmat ja nykyhetki. Sen verran vielä, että tuohon koko rumbaan meni pari vuotta, se alkoi siis jo paljon aiemmin. Ja toipuminenkin ottaa oman aikansa, näissä ei taida olla sellaista taikanappulaa, jolla kaikki saa heti ja nyt kuntoon.

Ole siis armollinen itsellesi, oot ihana just noin! ❤ Ja ensi kerralla mennään jo vähän pirteämmällä fiilarilla.

Tämän tein siksi, että jos vaikka yksikin ihminen saa tarttumapintaa ja vaikkapa pieni ahaa- elämys tulisi..se olisi voitto!

With love,

Maarit