Reininkulta johdattaa sormuksen tarinaan ja jättää odottamaan jatkoa
Richard Wagnerin Nibelungin sormus -tetralogian ensimmäinen osa, Reininkulta, on syksyn suurin oopperatapaus Kansallisoopperassa. Kotimaisin voimin toteutetun esityksen on ohjannut Anna Kelo, ja musiikinjohdosta vastaa Esa-Pekka Salonen.
Oopperasta esitettiin kuusi näytöstä, jotka myytiin loppuun käytännössä heti, ja itse sain pressilippuni oopperan viimeiseen näytökseen. Ooppera löytyy kuitenkin taltiointina Oopperan sivuilta.
Neliosaisen Ring-sarjan ensimmäinen osa on johdanto tarinaan, ja siinä kääpiö Alberich (Jukka Rasilainen) takoo reininkultaa vartioivilta reinintyttäriltä riistetystä kullasta sormuksen, jolla voi hallita koko maailmaa. Ylijumala Wotan (Tommi Hakala) on rakennuttanut Valhalla-linnan, jonka rakentamisesta hän on jäänyt velkaa kahdelle jättiläiselle. Jättiläiset ottavat vangiksi Wotanin vaimon sisaren, Freian (Reetta Haavisto), ja vapauttavat hänet, kun saavat Wotanilta maksun. Jumalat alkavat vanheta silmissä, sillä Freia on myös hoitanut kultaisia omenoita, joiden ansioista jumalat ovat voineet elää ikuisesti. Wotan lähtee siis ryöväämään Alberichin hallussa olevaa kultavarastoa ja mahtisormusta itselleen.
Tarina on yhdistelmä skandinaavisia legendoja kuten islantilaista Völsungain saagaa ja keskiaikaista sankarieeposta, Nibelungein laulua. Sormusteema tuo tietysti mieleen myös toisen mahtisormuksen, ja J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta on saanut innoitusta samoista legendoista.
Kansallisoopperan uusi sovitus oopperasta on hyvin klassinen versio, jossa ei ole etsitty uusia tulkintoja tai viety tarinaa johonkin toiseen aikaan tai paikkaan. Ensimmäistä kertaa oopperan näkevälle katsojalle tämä sopii hyvin, enkä edes kaivannut vaikkapa puvustukseen tai lavastukseen modernisointia.
Itse tarina puolestaan on aikansa kuva, ja sen pääosissa ovat voimiaan näyttävät ja omia etujaan tavoittelevat miehet. Juonitteleva tulen jumala Loge (Tuomas Katajala) on ainoa hahmoista, joka ei himoitse sormusta itselleen. Naiset ovat statisteja, ja vain maan jumalatar Erda (Sari Nordquist) näyttäytyy tarinassa muita hahmoja vahvempana voimana, joka varoittaa muita jumalia sormuksen tuhoavasta voimasta. Myös Oopperan taiteellinen johtaja Lilli Paasikivi nähdään Reininkullassa Wotanin vaimon, perhearvojen jumalan Frickan roolissa.
Mikki Kuntun lavastus ja sopii hyvin Wagerin mahtipontiseen tyyliin, ja varsinkin valaistuksella on iso rooli näyttämökuvassa. Valaistus ja videoscreenit yhdistyvät muuhun lavastukseen niin saumattomasti, että välillä on vaikea havaita, mikä osa lavasteista on fyysinen esine ja mikä taustalle heijastettua videokuvaa.
Musiikiltaan Reininkulta on suurta, mutta siitä ei nouse esiin yksittäisiä aarioita tai muita itsenäisesti usein esitettäviä musiikkinumeroita monien muiden oopperoiden tavoin, ja esitys on enemmänkin jatkuvaa dialogia, jossa laulajien määrä vaihtelee. Ooppera poikkeaa aiemmin näkemistäni muutenkin, sillä se esitetään ilman väliaikaa, mutta 2 tunnin ja 40 minuutin esitys ei tunnu siitä huolimatta pitkältä.
Laulu ja oopperan orkesteri soivat virheettömästi, vivahteikkaasti ja tarkasti, eikä esityksessä kuulu pienintäkään eriaikaisuutta solistien ja orkesterin välillä.
Oopperan lopussa Wotan saa haltuunsa mahtisormuksen, mutta menettää sen Fafner-jättiläiselle, ja Valhalla-linna valmistuu. Tarina on kuitenkin vain johdantoa tuleviin tapahtumiin, ja nyt haluaisin tietää, mitä sitten tapahtui. Mikä on sormuksen kirous ja mikä lopulta johtaa jumalien tuhoon sarjan neljännessä osassa Jumalten tuho?
Pressilippu esitykseen saatu Kansallisoopperalta.
Kuvat: Ralph Larmann, Suomen kansallisooppera.
Edellisiä ooppera-arvioitani: