Entäpä jos Julia ei olisikaan tappanut itsekään tikarilla, kuten William Shakespeare kertoi klassikossaan Romeo ja Julia? Helsingin kaupunginteatterin uutuusmusikaali & Julia leikittelee tällä ajatuksella, säästää Julian kuolemalta ja heittää veronalaistytön karkumatkalle Pariisiin. 

Larger Than Life

& Julia on ns. jukebox-musikaali. Se on siis rakennettu tunnettujen pop-kappaleiden ympärille samaan tapaa kuin vaikkapa ABBA:n musiikkiin pohjautuva Mamma Mia, Queenin biiseistä koottu We Will Rock You tai HKT:ssäkin hljattain nähty Moulin Rouge. Siinä missä Moulin Rougen kappalevalinnat olivat täysin sekalaisia, & Juliassa niiden yhteinen nimittäjä on tuottaja Max Martin.

Ruotsalainen musiikkituottaja Martin on kymmenien viime vuosikymmenten pop-listaykkösten takana, ja hänen pöydällään on syntynyt hittejä mm. Britney Spearsille, Celine Dionille, Katy Perrylle, Backstreet Boysille, Ariana Grandelle ja *NSYNC:ille.

Käsikirjoittaja David West Read kävi läpi Martinin valtavan musiikkikatalogin ja inspiroitui rakentamaan biisien ympärille täysin uuden tarinan Romeon ja Julian tragedian pohjalta.

I Want It That Way

Tarinan kehyskertomuksessa kirjailija William Shakespearen (Tuukka Leppänen) vaimo, Anne Hathaway (Maria Lund), ei ole lainkaan tyytyväinen miehensä kirjoittaman draaman loppuratkaisuun ja hän haluaa kirjoittaa tarinan uusiksi. Miksi 13-vuotias tyttö olisi menossa naimisiin ja tappaisi itsensä muutaman päivän tuttavuuden jälkeen? Ei tapa! Miksi Julia on niin nuori? Tehdään hänestä kymmenen vuotta vanhempi!

Julia (Renée Böök) siis herää kuolleen Romeon viereltä, huomaa Romeon hautajaisissa, mikä häntäheikki poika onkaan ollut, ja kuulee vanhemmiltaan, että hänet on päätetty lähettää luostariin nunnaksi. Hänen on siis karattava.

Anne Hathway päättää kirjoittaa tarinaan uusi hahmoja, ja Julia saa rinnalleen uudet bestiksensä, Mayn (Niki Rautén) ja Aprilin, jota Anne Hathaway hyppää itse esittämään. Pariisin-matkalle mukaan lähtee myös Julian imettäjä, Angélique (Laura Alajääski).

It’s My Life

Pariisissa porukka tapaa ujon François’n (Martti Manninen), jonka isä (Risto Kaskilahti) puskee häntä kovaa vauhtia naimisiin. Yksi asia johtaa toiseen, ja pian François onkin jo kihloissa Julian kanssa. Mutta William Shakespeare haluaa tarinaan uuden käänteen ja kertoo, että ähäkutti, eipä Romeokaan (Mikko Peltomäki) ole oikeasti kuollut.

Max Martinin pop-kappaleet istuvat tarinaan kivasti ja biisivalinnat hymyilyttävät. Anne Hathaway kirjoittaa miehensä tarinaan muutoksia, koska ”I Want It That Way”. Romeon kuoleman jälkeen Julia valittaa, että ”My Loneliness Is Killing Me”. Kun Julia päätyy puolivahingossa uusiin kihloihin, hän toteaa: ”Oops, I did it again”. Ja niin edelleen.

Hekottelin itsekseni myös vitsille, joka menee varmasti useimmilta ohi. Vuosikaudet internetissä on pyörinyt meemejä, joissa Justin Timberlake laulaa kappaleen It’s Gonna Be Me kertosäkeen viimeisen sanan niin kursiivilla, että lopputulos on ”May”. Tässä musikaalissa, sen kummemmin kontekstia tai juonta paljastamatta kerron, että: ”It’s Gonna Be May!”

Ei-binäärinen, pojaksi syntynyt May taas antaa kappaleen I’m Not a Girl, Not Yet a Woman sanoille aivan uuden merkityksen.

That’s the Way It Is

Laulut esitetään siis pääosin englanniksi. Joissain kappaleissa säkeistö esitetään suomeksi ja kertosäkeessä vaihdetaan kieltä. Varmasti riippuu katsojasta, häiritseekö kielen vaihtelu.

Itse olisin toivonut, että kappaleiden sanoitukset olisi lähtökohtaisesti suomennettu. Esimerkiksi jo edellä mainitussa Mamma Miassa oli Paula Vesalan ja We Will Rock You’ssa Mariskan tekemät loistavat suomennokset, joten kyllä pop-kappaleenkin saa toimimaan suomennoksena, jos tahtoa on. 

Tämä ei liity edes siihen, että yleisö ei ymmärtäisi laulujen sanoja englanniksi (vaikka sellaisiakin katsojia varmasti mahtuu mukaan), vaan siihen että mielestäni laulujen suomentaminen olisi ollut kulttuuriteko suomen kielen hyväksi ja englannin aina vain vahvistuvaa asemaa vastaan.

Mutta juu, kun laulujen sanat tuntee ennalta, kyllähän niitä tekisi mieli laulaa mukana ja menojalka vipattaa läpi esityksen. HKT taitaakin olla järjestämässä myöhemmin myös sing along -näytöksiä.

Erityisen hienoina vetoina mieleen jäivät Maria Lundin versio Celine Dionin kappaleesta That’s the Way It Is, sekä kaikki, mitä Laura Alajääski päästi suustaan. Miksi en ole kuullut tätä laulajaa muualla kuin Myrskyluodon Maijassa vuosikausia sitten? Nämä vahvat naishahmot olivat muutenkin esityksen selkäranka, joka toi muuten höpsöön juoneen syvyyttä ja filosofisempaa pohdintaa.

Martti Mannista ja Tuukka Leppästä voisi puolestaan kutsua esityksen tukijaloiksi, joiden tulkinta ja äänenkäyttö on niin takuuvarmaa kuin sopi odottaa.

Tämän kaartin rinnalla on helppoa unohtaa, että Julian rooli on Renée Böökille ensimmäinen ammattiteatteriproduktio. Tällä soundilla voisi uskoa, että Böökiä nähdään teatterin lavalla vielä myöhemminkin! Mikko Peltomäki on Romeona sivuroolissa, mutta hänkin pääsee ottamaan esityksessä yleisönsä vallan vakuttavasti.

It’s Gonna Be Me (May)

Sitten on vielä mainittava erikseen ei-binäärinen May ja se, miten rooli on kuin kirjoitettu Niki Rautenille. Mikä löytö hän onkaan tähän rooliin ja mikä löytö tämä rooli onkaan hänelle! Hänen roolinsa on esityksen herkin, ja Mayn ja François’n välisen suhteen kehittyminen erityisen kaunista katsottavaa. 

Can’t Stop the Feeling

Esityksen on ohjannut jälleen musikaalien luotto-ohjaaja, Samuel Harjanne. Kun siihen lisää vielä erinomaiset tanssijat ja Eeva Konnun johtaman, kellokoneen tarkkuudella soittavan orkesterin, on todettava, että kyllähän HKT:llä on tässä käsissään uusi hitti. Siitä toki kertoo myös se, että jo ennen ensi-iltaa & Julian lippuja oli myyty 50 000 kappaletta, ja liput ovat myynnissä jo ensi kevättalveen asti.

Ja kyllähän esitys oli niin upeasti toteutettu ja niin kaikin puolin viihdyttävä ja hurmaava hyvän mielen musikaali, että jukebox-musikaaliskeptikkokin poistui näytöksestä hymyssä suin laulaen Can’t Stop the Feelingiä.

Lippu saatu Helsingin kaupunginteatterilta

Kuvat: Otto Ville Väätäinen