Mitä olen luvannut työminälleni

Isyyspakkaus

Olen viime päivinä ajatellut paljon työasioita. En pelkästään työprojekteja, vaikka ne ovat olleetkin ajatusten keskiössä, vaan myös työuraa ja muutenkin töiden tekemistä isommassa mittakaavassa.

Mitä työura ylipäänsä tarkoittaa? Onko se sitä, että noin kaksikymppisenä opiskellaan ammattiin ja sen jälkeen tehdään koulutuksen mukaista työtä? Saadaan ylennyksiä ja palkankorotuksia ja tavoitellaan vähitellen nousua johtotehtäviin? Ja kun yhden uran valitsee, sillä polulla on pysyttävä?

Minä ainakin ajattelin pitkään olevani tällaisella uralla, ensin tietojärjestelmien kehityksessä ja sitten järjestelmäkehityksen konsultoinnissa. Tein työni hyvin ja sain siitä kiitosta. Etenin asematasolta seuraavalle ja palkkakin nousi odotusten mukaisesta. Työtehtävät painoittuivat yhä enemmän bisneksen kehitykseen ja myyntiin. Mielessä siinsi jälleen mahdollisuus seuraavaan ylennykseen.

Ongelmallista oli, etten kokenut olevani oikealla uralla. Tein kyllä työni tunnollisesti, mutta sisäisesti kamppailin motivaatio-ongelmien kanssa. Toivoin, että jokin uusi projekti sytyttäisi uuden innostuksen, mutta lopulta totesin, että minun on vaihdettava työtä ja tehtävä jotain aivan muuta.

Ehdin tehdä kyseisiä hommia yli 13 vuotta, kuusi ohjelmistoyrityksessä ja yli seitsemän konsulttifirmassa, mutta päätymiseni alalle oli enemmänkin sarja sattumia kuin suurta intohimoa kyseisiä töitä kohtaan. En oikein tiennyt, mitä haluaisin tehdä, joten tein asioita, joita ajattelin jonkun muun arvostavan.

Kun menestyin työssäni, kynnys vaihtaa toisiin tehtäviin kasvoi vähitellen. Ja kun olin saavuttanut tietyn aseman ja palkkatason, oletukseni oli, että seuraava askel pitäisi ottaa aina ylöspäin. Tai näin ainakin itse ajattelin, ja kesti aikansa ennen kuin hyväksyin sen, että joskus eteenpäin pääseminen vaatii sen, että otetaankin askel taakse ja sivuun.

Tein sen puolitoista vuotta sitten, kun aloitin työni Roviolla. Peliala oli kiinnostanut minua pidempään, ja harkitsin sitä jo ennen edellistä työpaikan vaihdostani, mutta vasta pelialan kasvu ja uusi menestys sytyttivät kipinän uudelleen muutama vuosi sitten.

Sitten oli vain kysymys, että löytäisin sopivan tehtävän, ja se puolestaan tapahtui vajaat kaksi vuotta sitten sattumoisin ollessani hoitovapaalla.

Luovuin silloisesta johtavan konsultin paikastani ja aloitin syksyllä 2013 projektipäällikkönä Rovion pilvipalveluyksikössä. Tehtävä oli hieman teknisempi kuin mistä olin varsinaisesti kiinnostunut, mutta ajattelin, että se voisi tarjota mahdollisuuksia oppia lisää alasta ja katsella muita mahdollisuuksia firman sisällä. Ja niitähän tuli nopeammin kuin aavistinkaan.

Täytyy sanoa, että en ole katunut mitään muuta kuin sitä, etten vaihtanut hommia jo aiemmin.

Nyt olen luvannut työminälleni, että

  • Jos joskus tuntuu, että haluan vaihtaa työtä, en pohdi sitä vuosikausia
  • Jos minusta tuntuu, että jokin toinen tehtävä sopii itselleni paremmin kuin nykyinen, olen luultavasti oikeassa
  • En murehdi, loukkaantuuko joku toinen, jos päätän vaihtaa hommia
  • En analysoi liikaa sitä, mikä on ”hyvää” tai ”huonoa” jollekin spekulatiiviselle työuralle
  • Titteli ei ole paras syy vaihtaa tai olla vaihtamatta työtä
  • Palkka on toissijainen asia, jos tehtävä tarjoaa mahdollisuuden kehittää omaa osaamistaan merkittävästi ja avaa uusia mahdollisuuksia
  • On kaikin puolin perhanan paljon tärkeämpää, että on innostunut omasta työstään ja töihin on kiva lähteä.

Nyt on. Kerron toisen kerran lisää siitä, miksi. 

Share

Kommentit

Peetu3 (Ei varmistettu)

Pliis, tuleehan Agribirds oikeasti? :D

Tommi K
Isyyspakkaus

Jos oikein nätisti pyydätte.

Tai sitten ei ;)

Dukanette

Pretty pretty pleeeeeeeeaasssse? *puppyeyes* :D

Jodelie
Mama-mammutti

Toi lista pätee myös opintojen kanssa kamppaillessa. Ei tarvii mennä lääkikseen tai oikikseen vain, jos on sattunut haluamaan sitä 8-vuotiaana ja vanhemmat on fiksoituneet ajatukseen, että niiden lapsesta tulee jotain suurta, koska oikeasti aika paljon tärkeämpää on se, että nauttii siitä, mitä tekee ja on. "Vääriä valintoja" ei pitäis pelätä (pelkään silti), koska nykymaailmassa ammatti ei oo mikään elinikäinen käsite. Kunhan ei ihan tuuliajolle heittäydy koko elämäkseen. Hetkittäin sekin lienee hyvästä!

Tommi K
Isyyspakkaus

Ei todellakaan ole elinikäistä, ja monet tutkinnot antavat myös valmiuden usammanlaisiin töihin. Nykyisin ihmiset tuntuvat myös vaihtavan työpaikkaa useammin kuin aiemmin. Ei ole lainkaan tavatonta, että hommia vaihdetaan parin tai muutaman vuoden välein.

Uraäidin Ruuhkavuodet (Ei varmistettu) http://blogit.kaksplus.fi/blogi/uraaidinruuhkavuodet/

Kiitos kiinnostavasta postauksesta! Aihe on kimurantti, ei ollenkaan yksiselitteinen. Tunnistan tuon, että kun on päässyt tiettyyn asemaan ja saavuttanut tietyn palkkatason, on iso harppaus vaihtaa "alemmas" tai "sivulle". Meidän perheessä se ainakin tarkoittaisi elintason alenemista, ja saavutetuista eduista on myös läheisten aika vaikea luopua. Joskus tykkään tosi paljon nykyisestä työstäni. Joskus inhoan sitä. Mutta tietenkään missään työssä ei joka päivä voi olla hohdokas. Tietyt osa-alueet työssäni ovat kummallisen masokistisia: stressaavia ja vastenmielisiä, mutta minä olen hyvä niissä ja jotenkin myös kaipaan noiden stressaavien tilanteiden luomia kicksejä. Useimmiten kuitenkin työ tuntuu jo helpolta, liian helpolta. Jää reilusti aikaa lueskella blogeja, odotetut työtehtävät hoituvat nopeasti ja omalla painollaan. Mukavuus laiskistuttaa, mikä on vaarallinen tilanne jos ei ole vielä edes nelikymppinen. Nyt kun luen tätä omaa tekstiäni alkaa tuntua, että pitäisi vaihtaa. Mutta kun en vaan uskalla, en ole vielä kypsä... Kuinka pitkä prosessi ajallisesti tuo työpaikan vaihtaminen sinulle oli?

Tekstisi voisi olla minun kirjoittamani. Lisäisin vielä omalta osaltani pelkuruuden (vakituinen työsuhde näinä aikoina on aika turvallinen vaihtoehto) ja pelon siitä, ettei kuitenkaan mitään muuta työtä saisi. Koulutukseni on varsin yleispätevä, mutta olen opiskeluajoista alkaen ollut samalla alalla ja tulee sellainen olo, etten mitään muuta enää osaisi opetellakaan. Ja alahan ei ole sellainen, joka on jokaisen lapsen unelma. Tänne ajaudutaan kesätöiden kautta, kadunmieheltä kysyttäessä tämä on varmasti maailman TYLSIN ala, ja eräänä päivänä huomaat, että työpaikalla juhlistetaan kakkukahveilla 30-vuotista uraasi. Ei hitto.

Tommi K
Isyyspakkaus

Mulla taas onni on ollut se, että kaupallis-tekninen koulutus on antanut hyvän pohjan monenlaisiin hommiin, jotka liittyvät IT:hen ja projekteihin. Eli ongelma on ollut enemmänkin se, että se oma kiinnostuksen kohde on ollut vähän haussa. 

Uraäidin Ruuhkavuodet (Ei varmistettu) http://blogit.kaksplus.fi/blogi/uraaidinruuhkavuodet/

Niinpä. Vakituinen työ on tosiaan näinä aikoina harvinaisuus. Ja turvallinen yhdistelmä, jos on perheen isompituloinen ja ison asuntolainan maksaja...

Tommi K
Isyyspakkaus

Tavallaan useamman vuoden mittainen. Mutta sitten, kun tein lopullisen päätöksen töiden vaihtamisesta, kesti noin vuosi ennen kuin olin uudessa duunissa.

MirvaK

Itse mietin hoitovapaalla ollessani että haluanko palata samaan hommaan takaisin. Ei napannut enää myyminen ja henkilökohtaiset tavoitteet - alati kiristyvät vaatimukset. No, palasin kuitenkin ja töihin paluu oli ihan kamalaa. Ensimmäisellä viikolla tuli harkitsemani tehtävä hakuun talon sisällö ja hain sitä. Nyt olen ollut 5kk tässä uudessa tehtävässä joka vaati siirtymistä alas ja sivulle. Hetkeäkään en ole katunut. Työmotivaatio on myös löytynyt. Ja juuri oli kehityskeskustelu. Siellä alettiin rakennella kehityspolkua että 2v päästä olisin 1-2 tasoa ylempämä asiantuntijahommissa. Miksi 2v? Yleneminen tarkoittaisi siirtymistä 100km päähän töihin ja se ei vielä houkuta kun nuorin lapsi on 2,5v.

Tommi K
Isyyspakkaus

Tuo on kyllä paha. Mulle on kyllä tosi tärkeä, että työpaikka on suht lähellä kotia. Siis että julkisilla pitää päästä normaalisti noin puoleen tuntiin yhteen suuntaan. Mä myönnän, että en ole joitain mielenkiintoisia paikkoja edes harkinnut, jos työpaikan sijainti on ollut liian hankala julkisilla kuljettavaksi... Onneksi Roviolle Keilaniemeen pääsee tosi kätevästi Kampista. Vielä kun se metroasema valmistuisi, niin työmatkan pituus tippuisi varmaan 20-25 minuuttiin. 

MirvaK

Tällä hetkellä työmatka on n. 15min suuntansa (omalla autolla, bussilla menisi 40min). Jos pitäisi alkaa kulkemaan Helsinkiin, niin työmatkaan menisi n. 1,5h suuntansa (omalla autolla Lahteen ja siitä Pasilaan junalla, eiköhän sama aika menisi myös omalla autolla). Kyllä tuo 15min on huomattavasti houkuttavampi... toistaiseksi.

Markkula (Ei varmistettu)

Lapset kiinnostuvat joskus 3-5 vuoden iässä kovasti omien vanhempien ammateista ja puhuvat asiasta kavereiden kanssa päiväkodissa. Nyt 8-vuotias poikani innostui silloin ja innostuu yhä kovasti siitä, kun isä on töissä bussifirmassa ja osaa tarvittaessa ajaakin bussia. Olen ajatellut, että tällainen ammatti on lapselle jollain tavoin tosi konkreettinen ja helppo ymmärtää, ja se tuntuu jollain tavoin kasvavan osaksi lapsenkin identiteettiä --> "Isäni on bussimies ja minä olen bussimiehen poika!"

Seuraus: Jos haluaisin vaihtaa ammattia, olisi se ehkä iso muutos myös lapsen maailmaan. Vai olisiko? Ja tästä syystä pitäisi ehkä tätäkin asiaa miettiä yhtenä tekijänä ennen oman ammatin vaihtamista. Vai pitäisikö? Tätä olen joskus miettinyt, vaikka ammatunvaihto ei olekaan ajankohtainen.

Tommi K
Isyyspakkaus

Jännä ajatus. Itse en ole ajatellut että työpaikan vaihtaminen vaikuttaisi lapseen mitenkään. Mutta ehkä se johtuu siitä että mun työt on olleet aina niin abstrakteja, ettei niistä ole aina ymmärtäneet toiset aikuisetkaan :D

Santtu1 (Ei varmistettu)

Siis niin meilläkin on todella abstraktit työt, mutta niin vaan lapset mieltyy/kiintyy ehkä ennemminkin siihen työpaikkaan (siellä saa syödä hedelmiä, juotavaa saa automaatista, siellä on rentoutumistilat, siellä saa soittaa pianoa ruokalassa, se yksi sihteeri on tosi kiva jne. itse työn kannalta epäolennaista) kuin itse työtehtävään.

Santtu1 (Ei varmistettu)

Heh, meidän esikoinen (silloin 4v) suuttui kovasti, kun isänsä vaihtoi työpaikkaa ja myöskin myöhemmin, kun kuuli keskustelun, josta paljastui, että isä on käynyt muualla työhaastattelussa. "Miksi?! Sä et saa!!" Meillä lapset ovat päässeet käymään vanhempien työpaikalla ja se on konkretisoinut kivasti, että mihin sitä aamulla vanhemmat lähtee. Itsekin muistan tämän lapsuudestani, jotenkin ne käynnit siellä työpaikalla tekivät niistä vanhempien työpaikoista läheisimpiä. Mutta mielestäni on kuitenkin hyvä, että lapset saavat sen mallin/kokemuksen, että uraa voi vaihtaa, mikäli on tyytymätön!

ikkiam
LUOMA

AHHH!

Kiitos. Ihana muistutus, että saa tehdä mitä itse haluaa, että työurat eivät ole enää isältä pojalle ja mestarilta kisällille-sarjaa.

Nimim. diplomityö keskeneräisenä kädessään hän haaveili hakevansa ihan toisille vesille kouluun. O-ou ja jes :-)

PS. Ihanat paidat! <3_<3

 

Annika2 (Ei varmistettu)

Moi,
Tämä ei liity tähän asiaan, mutta superia Nykin reissua. Tässä linkki, siinä oli ehkä jotain hyödyllistä uutta:
http://lovetaza.com/2015/04/tazas-new-york-city-guide-tips-and-tricks-fo...

SatuMarianne (Ei varmistettu)

Hyvin kirjoitettu!
Itse kamppailin myös samojen tunteiden kanssa muinoin. Kolmannen lapsen hoitovapaalla tuli eteen tilanne, jossa pääsin tekemään "syrjähypyn" ja testaamaan itseäni vuorotteluvapaan sijaisena. Paluu takaisin vanhaan työpaikkaan oli ankea. Pitkien määräaikaisten pätkien jälkeen sain vakituisen paikan ja kaiken olisi pitänyt olla kunnossa. Ei ollut.
Oltuani ensimmäistä kertaa yli 10 vuoteen vakituisessa työsuhteessa 5kk päätin hakea toista työtä. Vaikka tämä nykyinen työni onkin 2 vuoden määräaikainen pesti (ellen tee itseäni todella tarpeelliseksi) olen onnellinen, motivoinut ja yhtenäkään päivänä töihin tulo ei ole harmittanut.

Kommentoi