Ladataan...
Naislaif

Olen analysoinut nukkumistapojani ja voin kokemuksellani sanoa, että kirjoitettu tulos vastaa lähes tieteellistä tutkimusta. Otanta tutkittavien määrässä on, myönnän, pienehkö, mutta tutkimus on kestänyt 47 vuotta, joten tulos on ihan validi.  

Nuku kuin tukki. Lähentelee tajuttomuutta ja siitä herätessä joutuu hetken miettimään mikä päivä, mikä aika ja missä olen. Tavoiteltava unitapa ja onneksi useimmiten toteutuva. Tähän nukkumiseen liittyy usein kuorsaaminen, joillakin, ja saattaa liittyä myös pierun pääseminen, mutta se on hyvin epätodennäköistä. 

Loma alkaa nukkuminen. Uni ei tule, sillä pää on vielä töissä. Pää jauhaa koko vuoden ajan tehtyä ja koska se on minun pääni, niin se kiiruhtaa jo kohden tulevaa työtä loman jälkeen. Kun vihdoin nukahdan, niin uneni valtaa yllättäen, työt. Tätä vaihetta ei onneksi kestä kuin noin viikon verran ja pääsen jälleen pääsääntöisesti nuku kuin tukki- vaiheeseen. 

Ahdistuksen torjunta. Pelastanut usein ja tullee myös pelastamaan. Pään täyttyessä ruuhkasta, johtuen sitten mistä vain, pyrin vetäytymään unen tarjoamaan suojasatamaan. Väitän, että uni on aikoinaan masennusaikoina ja suremisen keskellä ollut yksi pelastusmuotoni. Unen aikana ei tapahdu mitään, ei ole mitään eikä tule mitään, on vain uni, jonka keskellä olen turvassa.

Vituttelun torjunta. Vituttelun vallatessa mielen, on uneen vaipuminen astetta haasteellisempaa. Haasteet on tehty voitettaviksi, joten vituttelu on syytä kääntää voimavaraksi ja sen kummpaniksi on otettava mielikuvitus. Yhdistettynä vituttelu ja mielikuvitus saavat aikaan melkein murhia tai ainakin lievää väkivaltaa tai vähintään saan sanottua suorat sanat niin viiltävän nerokkaasti, että jälkipolvet tulevat siteeraamaan minua vielä vuosikymmenten jälkeenkin. Vituttelun laantuessa mieleni kääntyy pehmeämpiin ja levollisempiin suuntiin ja vaivun hiljalleen uneen eikä enää vituttele. 

Älä nuku nukkuminen. Kaikkein ärsyttävin muoto. Nukahtaminen on pirullisen lähellä, mutta väistää viime hetkillä. Lakanat ovat huonosti, samoin tyyny. Yön äänet kuuluvat kovaa ja olen valmis riipimään seinäkellon seinältä, lopullisesti. Ajatuksista ei saa kiinni. Hengittämisen syventäminen, tehotonta. Lampaita en suostu periaatteesta laskemaan. Kun uni ei tule, en uskalla katsoa kelloa, sillä jos se on jo paljon, hiipii paniikki mieleen ja unen tavoittelusta tulee pakonomaista ja silloin se aivan varmasti karkaa. 

Pirusti unia. Tavoiteltava nukkumisen muoto. Rakastan uniani ja tahtoisin muistaa niitä enemmän. Unista jää usein muistiin tunnelmat, joista useat ovat meillyttäviä ja ajatuksia tuottavia. Onneksi uneni ovat harvemmin ahdistavia enkä edes muista koska olisin viimeksi nähnyt oikeaa painajaista. Unien keskellä kaikki on mahdollista ja voi tavata kenet tahansa ja olla mitä tahansa. 

Esiunet. Esiunet nukutaan sohvalla ja usein ihan väärään aikaan, eli ennen yöunille siirtymistä, joten ne ovat tuhoista odottavia yöunia ajatellen. Esiunet saavutetaan televisiota katsellen vakaana päätöksenä kohta siirtyä sänkyyn. Ihanaa nukahtamisen tunne ja järki parka paukuttaa ajatusta, että ei, älä nukahada, siirry sänkyyn, miksi teet näin! Silti annat esiunelle periksi, muka vain lepuutat silmiä. Kadut maatessasi sängyssä odotellessasi unen tuloa.  

Kuolapäikkärit. Ehdoton suosikkini. Kuolapäikkärit voi ottaa mihin aikaan vain ja missä vain. Asetut lepoasentoon ja vaivut lähes samantien koomaa muistuttavaan tajuttomuustilaan. Kuolapäikkärit eivät kestä pitkään ja lyhyimmät omalla kohdallani ovat muutaman minuutin mittaisia. Kuolapäikkärit tunnistaa siitä, että heräät kuorsaamiseen ja tunnet kuolan valuneen pitkin poskia ja siitä todisteena on märkä läntti tyynyssä. Kuolapäikkärit ovat hyvin yksityiset, joten toivottavaa olisi, ettei kukaan pääsisi niitä todistamaan. Ei sovi romantikoille eikä ehkä orastavan suhteen alkuvaiheisiin. 

Nukkuminen on ihanaa ja se on tarpeellista niin omin tavoin. Satsaan tyynyyn, pimeyteen ja yritän taata riittävän viileyden, sillä on ihanaa kaivautua peiton alle. Jalat ja kädet ei saa olla peiton alla, luulen että ehkä hengitän varpaiden kautta. Nukkuessa olen vapaa ja nukkuessa opin, muistan, käsittelen ja lepään. Hyvin nukuttuani olen valmis melkein mihin vaan. 

Nuku hyvin, niin toivon. 

Ladataan...
Naislaif

Saattaa olla niin, että olen ylittänyt elämäni puolenvälin. Niin, se on jopa todennäköistä, mutta ei se haittaa, eipä lainkaan. 

Ajattelen muuttunutta kehoani, sillä muuttunut se totta tosiaan on. Joogatunnilla havaitsin tasapainoni hieman heikentyneen, niin tai totta puhuen sitä ei aika ajoin juuri ollutkaan. Vetosin oman pääni sisällä väsymykseen ja rankkaan työpäivään, mutta kyseessä on rehellisesti sanottuna ikääntyvä keho, jota on aivan liian vähän treenattu. Heikentyneen tasapainon lisäksi on havainnut aika ajoin ähkäiseväni noustessani ylös, varsinkin silloin kun nousen ylös lattialta, johon olen jostain syytä asettunut istumaan. Ähkäisy ja ei niin sujuva ylösnousu ovat yhdessä, ei niin haluttava yhdistelmä, selvä todiste ikääntymisestä. 

Iho, no ei niin sileä ja kiinteä, enää, ikinä. Hiukset ovat nuorekkaasti pitkät, joten sävytysainetta tarvitaan enemmän, jotta harmaat saadaan huijattua ruskean sävyisiksi. Selluliittiä on, kuten kuulemma jopa huippumalleilla. Rintojani kannattelee huolella valitut ja kalliit liivit, muutoin ne valuisivat valtoimenaan lähempänä napaani. Karvoja on siellä ja täällä, mutta enemmän siellä, jossa niiden ei soisi olevan. Natisen nivelistä, mutta ei vielä kanssaihmsiä haittaavasti eikä niiden liikuttaminen satu, ainakaan vielä. 

Tahdon nukkua, paljon, mutta jos tarkemmin pohdin, niin tämä yksityiskohta ei ole elämässäni muuttunut, joten ei siitä sen enempää. Niin on unessa olossa sellainen muutos kyllä, että kuorsaan. En onnekseni tiedä kaikkea kuorsaamiseni määrää, sillä en herää siihen joka kerta, eikä huomaavainen mieheni mainitse aamukahvilla siitä, se on rakkautta se. Pierujen määrä on lisääntynyt, joten välttelen vehnää ja sokeria, mutta pierujen määrästä päätelleen edelleen liian vähän. Vatsani turpoaa, vaikka mielestäni teen muutoksia ruokavaliooni, ehkä aivoni eivät vielä tiedosta ikääntynyttä aineenvaihduntaani ja sitkeästi huijaan itseäni, että kyllä minä tämän pullan vielä voin syödä. En voi, mutta syön kuitenkin ja löysään vyötä huomaamattomasti. 

Hormonitasoni tasapainossa pysyminen on saanut minut asettumaan tuntemattoman naisen eteen alapääni täysin paljaana. Gynekologin nostaessa sähköistä hoitopöytää siten että paljaat paikkani olivat hänen kasvojensa tasalla, muistelin joogassa oppimaani rauhoittavaa hengitystä. Se auttoi, uskomatonta kyllä ja kierukka asentui hetkessä. Olen gynekologin mukaan ensivaiheissa vaihdevuosia. Eipä sekään haittaa. Pohdin, lähinnä itsekseni, että muuttuuko seksuaalisuuteni ja mikä sen kosteuttavan tuotteen nimi olikaan, joka radiomainoksessa ärsyttävän usein toistetaan. En tarvitse sitä vielä, sillä siunattu kierukan kohdussani luovuttama keltarauhashormoni ylläpitää keinotekoisesti tasapainoa, jota kehoni ei itsenäisesti enää tee. Onpa onnekasta, että meillä naisilla on tällainen mahdollisuus. 

Yllä kuvattu on vain kehollista muutosta, joka kaikkien kohdalla on väistämätöntä. En kapinoi sitä vastaan, sillä on armollista, että muutokset tapahtuvat hiljaa ja ajan kanssa. Olkoon näin ja pyrin omilla toimillani hieman kohentamaan heikentynyttä tasapainoani ja syön joskus pullan sijaan porkkanan. Onneksi kampaajallani on myös loppumaton määrä eri sävyisiä tuotteita, joista harmaa on nykyään jo houkuttelevampi. 

Parasta iän karttumisessa on ajatukseni ja pääni sisältö. Pidän itsestäni enemmän ja suorastaan rakastan tuumauksiani sekä tapaani reagoida ja suhtautua asioihin. Olen rauhallisempi ja seestyneempi. Ymmärrän elämän kulkua toisin ja asennoidun siihen uteliaasti enkä vastusta muutoksia enkä luopumista. Kaikki pienet yksityiskohdat ovat kauniimpia kuin suuri ja iso kuva. Uskallan nauraa ja itkeä. En pidättele ajatuksiani enkä mielipiteitäni turhaan, mutta en myöskään kuuluta niitä kaikkia, sillä älyän muidenkin jotain ymmärtävän. Uskallan rakastaa, mutta ennen kaikkea uskallan tulla rakastetuksi. Tajuan olevani kuolevainen, mutta että taatusti kuolen ja ennen sitä on ehdottomasti elettävä. 

Elän toisin kuin moni muu ja iän myötä hyväksyn erilaisuuden helpommin ja näen sen rikkautena. Pidän siitä, että pyöristyvät kulmat helpottavat kohtaamista ihmisten kanssa. Olen maltillisempi ja kuuntelen sujuvammin ja todella myös kuulen väittämättä vastaan sekä  pyrkimällä saada vastapuoli näkemään minun kantani. Olen usein joutilas ja tuijottelen taivaalle. Hihittelen pienille jutuille ja jään ikuisuukisen ajaksi aamuisin makamaan mieheni vierelle. 

Olen helpottunut iän tuomasta kokemuksesta. Olen onnellisempi kuin koskaan, vaikka tiedän menetyksistä ja väistämättömän kuoleman olevan osa elämää. Rakastan itseäni, noin pääsääntöisesti, mutta rakastan ehdottomasti elämää! 

Ladataan...
Naislaif

Yksi alitajuntainen ohjausliike ja sain väistettyä kolmion takaa tulleen auton. Onneksi en jarruttanut, sillä törmäys olisi ollut väistämätön samoin kuin takaa tulleiden autojen törmääminen meihin. Onneksi väistöliike suuntautui vastaantulevien kaistalle, sillä oikealla olisi ollut metsä ja viettävä tien reuna. Onneksi vastaantulevien kaistalla ei tullut kukaan vastaan. Jarrutus ja ympärille vilkaisu, jotta turvallinen kääntyminen voisi tapahtua ja mielellään nopeasti, sillä olisi vain ajan kysymys, koska joku tahtoisi poistua kaistaa pitkin moottoritieltä ja hämmästelisi meitä, jotka olisimme keula väärään suuntaan. Vilkku päälle, katse joka suuntaan ja kiihdytys moottoritielle. 

Jatkoin ajoa ja siskoni jatkoi istumista apukuskin paikalla. Kiroilin ja siskoni kiroili myös. Tapahtunut oli nopea ja yhtä nopeasti se oli ohitse. Mietin mitä muissa autoisa oli tapahtunut, kun me melkein törmäsimme eteen tulleeseen autoon. Muissa autoissa varmaan tapahtui sama epäskoinen ymmärrys siitä, että joku vain tulee kolmion takaa, vaikka näkyvyys on hyvä ja tieliikennelaki kieltää eteen tulemisen. Ehkä joku jarrutti ja oli valmiina väistöliikkeeseen. Kolmion takaa tullut auto puikahti jostain välistä ja jatkoi matkaansa. Mietin, että mitähän sen auton kuljettaja mahtoi miettiä? Mahtoiko ymmärtää mitä meinasi tapahtua? 

Emme ehtineet nähdä auton merkkiä, emme kuljettajaa emmekä oikein mitään mikä olisi auttanut esim. soitossa hätänumeroon tehden ilmoitusta holtittomasta ajosta. Oliko kysessä kuljettaja, joka katsoi kännykkää, oli humalassa, oli valtavan tunnetilan vallassa tai oli matkalla rakkaansa luokse eikä huomannut useaa autoa, jotka olivat juuri kiihdyttämässä, sillä moottoriten ramppi oli kutsuvasti edessä? 

Ehdin miettiä, niin en oikeastaan mitään. Elämäni ei vilissyt silmissä vaan jatkoin kiroilun ja auton kääntämisen jälkeen ajoani. Katsoin asiaan kuuluvasti peileihin ja vilkaisin kaistaa vaihtaessa vielä olan ylitse, sillä autokoulussa niin opetettiin, puhuttiin kuolleista kulmista. Ajoin perille asti, mutta viimeisissä risteyksissä olin hieman ärtynyt, koska en ollut varma tuntemattoman kaupungin kaistoista ja siitä mikä kaista menisi suoraan ja ja.....Perille päästyämme huokaisin helpotuksesta ja olin iloinen kun tunsin maan jalkojeni alla. 

Mietin ajon aikana hiljaa mielessäni niitä puheluita, joita läheisemme saisivat. Aikaa kuluisi ehkä noin puolituntia tai enemmän ja joku poliisi tai sairaalan tuntematon lääkäri selvittäisi kurkkuaan ja kertoisi meidän kuolleen tai loukkaantuneen vakavasti. Mietin miestäni ja siskoni miestä. Mielessäni vilahti lapseni ja se, että olisinko kuoltuani tavannut tyttäreni. Mietin isääni, joka olisi samassa puhelussa saanut tiedon molempien tytärten onnettomuudesta. Muut läheiset ja ystävät saisivat tiedon vuorokauden tai vuorokausien sisään, eikä kukaan tahtoisi ymmärtää kuulemaansa eikä uskoa sitä todeksi. 

Mutta me väistimme sen auton. Me jatkoimme elämäämme, mutta mietimme sitä, kuin pienestä sen jatkuminen on joskus kiinni. Vain sekunnin murto-osasta ja yhden väistöliikkeen onnistumisesta. Myönnän, että tapahtuma on vieraillut välähdyksinä mielessäni muutaman päivän aikana. Myönnän, että tuntuu pahalta ja toisaalta täysin uskomattomalta. Läheisen kuollessa elämä jatkuu. Onnettomuuden välttämisen jälkeen elämä jatkuu. 

Suurimmat ja vaikeimmat tunteet sain kuvitellessani mieheni ja lasteni surua. En ajatellut, ettei elämäni ehkä jatkuisi vaan mietin kuinka läheisteni elämä jatkuisi. Tiedän kuoleman lopullisuuden enkä soisi läheisteni vielä joutuvan sitä kokemaan. Onneksi elän ja onneksi siskoni elää, sillä jos hän olisi kuollut niin kuinka olisin ikinä selvinnyt siit tietoisuudesta, että minä ajoin sitä autoa. 

Nyt on kesäinen maanantai. Siskoni meni töihin ja minä istun sohvalla, sillä on loma. Mietin mitä tekisin ruoaksi ja siskoni mietti mitä miettii. On kaunista. On elämä elettävänä. 

Ladataan...
Naislaif

Rakastan Road Tripaamista. Harmittaa se, että sille ei löydy sopivaa suomennosta vai miltä kuulostaisi tiematkailu tai ajo maantiellä tai tiellä ajaminen matkailutarkoituksessa? En tiedä, ei oikein sovi maantie reissukaan, joten olkoon Road Trip! 

Pakattu laukku, jonne on survottu epätoivoissaan liikaa ja ehkä myös epäsopivia vaatteita ja tarvikkeita. Muistan 16- vuotiaana, että hammasharjan laittaminen farkkutakin povariin oli riittävä varuste. Nyt takapuolen alla on oma auto ja hammasharjan seurana vähintään hammastahna, lompakossa rahaa ja ladattu kännykkä, sillä jos sattuisi jotain, niin pitää kyetä soittamaan apua. Matkasuunnitelma on myös läheisten tiedossa toisin kuin nuoruudessa. Isäni saattoi aikoinaan hieman yllättyä puhelinkopista soitetusta puhelusta, jossa ilmoitin olevan Kajaanissa ja ehkä seuraavaksi Oulussa. 

Rakastan tunnetta, joka valtaa kehoni ja mieleni istuessani autoon tietäen, että edessä on maantie, joka on joko ruuhkainen tai ei, mutta yhtä kaikki se on vain minua varten. Määränpäällä ei ole väliä, kunhan matka kestää pidempään kuin puolituntia. Saan pienet kiksit jopa työmatkoista, sillä autossa ajaessani olen vain minä ja maantie. Ajattelen, että oikeastaan kukaan ei tiedä tarkalleen missä kohdassa olen menossa ja aina on mahdollisuus, että en käännykään tutusta risteyksestä vaan jatkan matkaani kohden tuntematonta. Tuntematon on jäänyt toistaiseksi kokematta, mutta minulle riittää ajatus että minulla on mahdollisuus tavoitella sitä halutessani. Vähän sama kuin ajatus erakoitumisesta kookospähkinäsaarelle. Sitäkään tuskin koskaan teen, mutta mahdollisuus on olemassa.

Radio on luonnollisesti äänevoimakkuudeltaan melko kovalla. Ainakin tarvittaessa joidenkin biisien kohdalla kaiuttimet tekevät parastaan ja ehkä huokaavat helpotuksesta tylsemmän biisin tullessa kohdalle. Ennen puhuin puhelimessa matkojen aikana, mutta nykyään aika on vain minulle, maisemille, musiikille ja ajatuksille. Seuraan ikkunasta liikennettä ja ohitse vilahtavia maisemia ja kiinnitän hetkiin niihin sopiva ajatuksia. Ehkä itken hetken ja ikävöin tai teen vakaita päätöksiä, jotka unohtuvat viimeistään parkkeeratessani auton takaisin kotipihan parkkipaikalle. Olen vain minä eikä muita ole olemassakaan. Huokaan helpotuksesta, sillä en pysty muuta kuin ajamaan. En kykene pelastamaan maailmaa, en edes itseäni, sillä liikennesäännöt ja kanssaliikennöitsijät vaativat tiettyyn kurinalaisuuteen. 

Ensimmäisten kilometrien aikana huomaan väistämättömän ikävän tulvahtavan mieleeni. Nykyään huomaan alkmatkan aikana kaipaavani miestäni, jota olin suukottanut vain hetken aikaisemmin. Hän on toivottanut hyvää matkaa ja pyytänyt viestittämään perille päästyäni. Koen hetken ikävää ja ehkä syyllisyyden kaltaista tunnetta, joka valtaa minut helposti, kun teen yksin ja vain itselleni jotain. Ravistelen ikävän ja syyllisyyden pois. Kilometrien karttuessa pääseen Road Trip- tunnelmiin ja saatan kuvitella olevani tutkimusmatkailija, suuri kirjailija matkalla maineeseen tai ensimmäinen nainen, joka on uskaltanut uhmata tämän maankolkan armotonta luontoa. Olen vapaa ja olen aivan yksin maailmassa. 

Jokaisella matkalla on päämäärä, mutta sillä ei matkaa tehdessä ole väliä. Samoin ei ole väliä paluulla. Vain matkanteolla, kuten kliseisesti myös sanotaan. Rakastan matkan tekoa ja sama matkan teko lienee pätee tapaani elää. Keskeneräisyys ja melkein perillä olo on mielenkiintoisempaa kuin valmis asia tai päätepysäkki. 

Tänä kesänä teen muutaman Road Tripin. Osan teen yksin ja osan kaksin. Kaksi Road Tripaamiseen liittyy eri seikkoja, mutta voi nekin ovat hienoja matkoja. 

Tänään nappaan matkaan siskoni ja edessä oleva moottoritie on taatusti kuuma.

Parasta on paluu, kädet ympärilläni ja iho ihoa vasten.....

Ladataan...
Naislaif

Yllä olevan kuvan otti mieheni. Istuin katsoen merelle päin ja tavoittelin katseellani horisonttia ja yritin kuvitella minne kaikkialle maailman meriä pitkin pääsisikään......Ja hitot. Istuin eri asennoissa ja yritin vetää vatsaa sisään, sillä rintoja en voi hengittämällä tai hengitystä pidättämällä pienentää. Vaihdoin asentoa ja hylkäsin kuvan toisensa perään. Mieheni hymyili, laittoi ajastimen uudelleen ja uudelleen ja kipitti kuvaan. Vihdoin tuloksena tämä kuva, josta tykkään kovasti. Ei siis huolettomasti otettu ja heti onnistunut. Välillä nauratti ja kuvittelin miltä me näytimme muiden silmissä, ja samaan aikaan mietin, että tekisinkö päivityksen niistä kaikista kuvista, jotka mielestäni menivät pieleen. Ehkä teen tai sitten turhamaisuuteni estää sen ja tyydyn tähän onnistuneeseen.

Istuessani ja kirjoittaessani tätä on minussa edelliseen kertaan verrattuna muutos. Sisällän kierukan ja ihmettelen sen vaikutuksia kehooni. Päivitän siitäkin, kunhan ensin tunnustelen. 

Pitäisi päivittää myös haaste ja sitä varten on kuvatkin valmiina, mutta ei ihan vielä ja pahimmillaan kesä on ohitse ja mietin edelleen, että pitäisi ja onhan kyseessa nimenomaan kesähaaste. 

Ajattelin, että minulla olisi myös sanottavaa aiheeseen, mitä sanoisin nuorelle itselleni. Paljonkin, mutta ehkä ainakin sen, että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. 

Tahtoisin päivittää ajatuksiani miltä tuntuu, kun bonustyttäreni otti tatuoinnin siskonsa muistoksi. Siitäkin minulla on kuva, mutta lupa pitäisi vielä kysyä. 

Kuvat puuttuvat vielä parvekkeen kasveista, jotka ovat tänä kesänä tulleet osaksi uutta minää, joka on istuttanut parvekkeelle jotain ja seuraa kasvun ihmettä. Bonuspoika on syönyt jo yhden tosi aikaisin kypsyneen mansikan, oli kuulemma hyvä. 

Pohdiskelen loman alun tunnelmia ja nukun, nukun ja nukun. Näen unia töistä ja joka unella etäännyn töistä kauemmas. Hyvä niin, sillä olenhan lomalla. 

Omaan mielipiteen kesäpukeutumisesta ja bikineistä, mutta niin taitaa olla muillakin, joten en ehkä päivitä siitä.

Sain melkein loppuun projektin, josta olen päivittänyt aiemminkin, eli Karvamatovauva- projetkin oppilaiden kanssa. Siitäkin olisi sanottavaa, sillä se oli yksi parhaista jutuista, mitä olen työssäni tehnyt. Ehkä aikanaan siitäkin.

Sitten olen miettinyt ilmastonmuutosta. Donaldia ja Kimiä, seksiä, uusperheilyä, vähän feminismiä, ystävyyttä, en juurikaan kasvisruokailua, mutta jonkin verran vanhemmuutta. 

Pääsääntöisesti olen siinä tilassa, että ajatukset tulevat ja menevät ja en saa niistä tarkemmin kiinni. Olen siis loman alkuvaiheessa ja tyhjenen, jotta voisin täyttyä.

Kuukauden päästä teen ensimmäisen lomamatkani itsekseni. Yövyn kolme yötä majakkasaaressa, odotan kovasti.

Niin ja olen miettinyt näkökantaa millä kirjoittaa joogasta. Keski-ikäinen nainen ja jooga ovat yleinen yhdistelmä, joten mitä uutta minulla olisi sanottavana.

Huomaan, että muut ovat olleet tuotteliaita ja kirjoittaneet ihania juttuja ja paljon sellaista, josta minullakin olisi sanottavaa. Luen, kunhan ehdin ja pystyn keskittymään niihin niiden ansaitsemalla tavalla. Luen ja ihastun. 

Olen miettinyt myös kirjoittamista. Pieni Sara- tyttö seikkailee päässääni ja herättää minua aamuyöstä. Olen täynnä hänen ajatuksiaan ja siirrän niitä jossain vaiheessa näkyvään muotoon.

Luen, luen ja seikkailen muiden luomissa todellisuuksissa. 

Voin siis hyvin. Lepään. 

Olen lakannut kynteni vaaleanpunaisiksi ja tapaan lähiaikoina ystäviäni, siskoani, ystävämummoani ja lastani, bonustytärtäni ja muita,joitsa en vielä tiedä tapaavani. Olen kaivanut kesälaukun esiin lompakon ollessa kuitenkin vielä työlaukussa. Olen matkalla, mutta passi on vielä poliisiasemalla. Hyvää vauhtia matkasuunnitelma kesää varten muokkaantuu ja tiedän kirjoittavani teille kaikesta ja vähän päälle. 

Ensi perjantaina menen siskoni kanssa hotellilomalle yhdeksi yöksi. Ihanaa, odotan ja rakastan siskoani. 

Olen tavattoman onnekas tässä hajanaisessa tilassani, sillä rinnallani on mies, joka jaksaa asettaa ajastimen päälle riittävän monta kertaa, jotta olen valmis kohtaaman itseni sellaisena kuin olen tänä kesänä. 

Olen onnekas myös teistä, jotka luette tämän ja ajattelette, toivottavasti lempeästi, että tuollainen se Maarit nyt juuri tällä hetkellä on. 

Kohta minä starttaan autoni kesän ensimmäistä road tripiä varten............

Ladataan...
Naislaif

"Tarvitsen suuren palveluksen." Seuraavassa viestissä luki: "Voisitko lähteä mukaan Ikeaan?" Mietin hetken ja vastaan, että kyllä voin.

Töiden jälkeen ajoin hakemaan poikaani. Istuimme ilmastoinnin viilentämässä autossa ja huokailimme edessä olevaa ostosreissua. Melkein nauratti ja tunnistimme äidin ja pojan aiempiin yhteneväisyyksin voitavan lisätä vastenmielisyys Ikeaa kohtaan. Tarkennan, että emme inhoa Ikeaa vaan ymmärrämme sen edut, mutta emme vain kerta kaikkiaan pidä isoista ostoskeskustyyppisistä ratkaisuista. Koska poikani oli päättänyt sisustaa, niin ylitimme vastustuksemme ja suunnittelimme lähes innoissaan tulevaa ostostelua. 

Parkkipaikalle päästyämme ehdotin selfietä, jota ajattelin poikani vastustavan. Myöntävä vastaus selfieen että myös lupa facepäivitykseen sai hymyilemään, vaikka kuvasta ei sitä ilmenekään. "Voit muuten tehdä tästä blogipäivityksen." Kuulin lauseen ja ajattelin, että äidin kirjoittama blogi on saanut hyväksynnän. Tiesin toki, että hyväksyntää on ollut aikaisemminkin, mutta tämä oli ensimmäinen ehdotus. Ikean reissu muuttui mielenkiintoisemmaksi ja päätimme suhtautua siihen vakavasti ja ottaa kaiken irti. 

Kaiken irti ottaminen tarkoitti sitä, että kiersimme kaikki osastot, vaikka ostotarvetta ei ollut. Pieni lyijykynä ja lista, johon saattoi kirjoittaa hyllynumeroita, olivat ahkerassa ja aidossa käytössä. Sen sijaan keltainen kassi oli hieman liioittelua, koska veitsenterottimen olisi voinut kantaa kädessäkin. Lihapullat muusilla, totta kai. Jos olisimme jaksaneet niin olisimme syöneet myös hodareita ja jäätelöä, mutta emme ajautuneet ylensyönnin pariin, vaan päätimme suorittaa perusteellisen kierroksen loppuun, ilman valtavaa hiilarihumalaa. 

Eksyimme muutaman kerran. Ihastelimme sisustajien luomia kokonaisuuksia. Haaveilimme hieman ja oli mukava huomata, että me molemmat haaveilemme keittiösaarekkeesta, jossa olisi vesipiste sekä sähköpistoke. Kuvittelimme hetken piilosleikkiä Ikeassa, mutta vain hetken. Yritimme esittää asiantuntevuuttaa ja emme onnistuneet hämäämään yhtäkään Ikea-konkaria. Myyjät eivät kuitenkana tulleet tiedustelemaan avun tarvetta, joten onnistuimme olemaan riittävän vakuuttavia ostoksilla olijoita. 

Ostostuloksena oli poikani haluamat hyllyt, pöytä sekä työtuoli. Yllätysostoksia olivat verhot, matto sekä sohva, niin ja veitsenterotin. Yllätysostoksista vastasin minä ja ne tulivat poikani kotiin. Rahaa ei mennyt paljon, sillä lapseni on taloudellisesti järkevästi ajatteleva ja minun lompakkoni ei ole kovin paksu. Tässä kohdassa on mainittava, että Ikea on oivallinen paikka meidän kaltaisille ostajille ja puhuimme Ikeasta jo vähän lämpimämpään sävyyn. 

Selvisimme kaikesta hyvin. Onnistuin myös peruuttamaan auton lastauspaikalle siten, ettei yhdenkään miehen tarvinnut katsoa säälivästi. Lastasimme ja lähdimme poikani kotia kohden. 

Parasta ostosreissussa oli ehdottomasti vietetty aika poikani kanssa. Silloin kun me muutimme aikoinaan erillemme se tapahtui siten, että minä muutin pois yhteisestä kodistamme. Poikani muutti myöhemmin pienempään asuntoon ja siirsi luonnollisesti entisestä kodista tarvitsemansa asiat mukanaan. Aika kuluu ja niin tavaratkin. Poikani on kuukauden päästä 28- vuotias ja teimme nyt sen ostosreissun, jonka useat tekevät vähän aikaisemmin. Emme muutenkaan ole tehneet kuten yleensä tehdään. Meidän elämämmekään ei ole mennyt kuten yleensä. 

En voi pitää itsestään selvänä sitä, että saan lapseni kanssa tehdä tavallisia asioita, joita suurin osa vain tekee ajattelematta, että toisinkin voisi olla. Minulla on kolme lasta, joista yhden olen haudannut ja yksi heistä on haastavassa elämäntilanteessa, johon me emme kuulu. Tämä lapseni, jonka kanssa voin Ikeoida ja syödä lihapullia on myös omat vaikeutensa kohdannut. Olemme yhdessä eläneet vaikean avioeron, minun lapsen ja hänen siskon kuoleman sekä veljen haasteet ja etääntymisen. Olemme hieman perhe-ja tunnevammautuneita ja juuri siksi Ikeassa käynti on niin erityistä ja hienoa, että siitä kannattaa tehdä blogipäivitys ja vielä poikani ehdotuksesta.

Suuri on elämän lahja, tunteet ja lapsen ja äidin välinen rakkaus ja side. Koen suunnatonta onnellisuutta kulkiessani lapseni vieressä ja kuunnellessani hänen ajatuksiaan. Koen onnellisuutta, että havaitsen yhteneväisyyksiä omiin ajatuksiini ja tunnistan ehkä jotain itsestäni katsoessani lastani silmiin. Olen onnellinen lapseni puolesta, että hän on sinnitellyt antamatta periksi. Kodin sisustamisella ja yheisellä ostosreissulla äidin kanssa onkin suurempi merkitys kuin ehkä ensin ajatteleekaan. Me yhdessä luomme uutta kotia lapselleni. Samalla me vahvistamme yhteenkuuluvuutta. 

Kotimatkalle lähdettäessä poikani kävi ostamassa meille juotavaa. Autoon tullessaan hänellä oli kädessään Pätkis-jäätelöt. "Muistelen, että tykkäsit Pätkiksestä." Niin minä tykkään, mutta enemmän pojasta, joka muisti tämän yksityiskohdan äidistään. 

Pages