Ladataan...
Naislaif

Rakas Joulupukki, tapasin yhden tontuistasi lumisena lauantaina Urjalassa. Tonttu parka istui keinussa parta huurussa ja on sanottava, että koko olemus oli hieman jähmeä. Pakkanen ei ollut laittanut parasta vaihdettaan päälle, mutta pieni lumikerros narisi somasti askelten alla. Tämän tontun tähystyspaikka on rauhaisa, juurikaan ei ohikulkijoita ole, lukuun ottamatta peuroja, pupuja ja muutamaa oravaa. 

Tonttu istui ilmekään värähtämättä, mutta uskon nähneeni silmissä pienen pilkahduksen, ehkä silmäniskuun verrattavan liikkeen. Luulen, että työehtoihin voisi kirjata muutaman tontun työolosuhteita parantavan kohdan. Mieleni teki puhdistaa parta lumessa, hakea kuumaa kaakaota ja tujauttaa sekaan minttuviinaa. Itse istuisin lumisessa keinussa mielummin hieman hiprakassa ja keinuttelisin sellaiset vauhdit, että kärsisin loppupäivän keskinkertaisesta pahoinvoinnista. 

En jättänyt kirjettäni tontun haltuun, sillä tonttu ei vaikuttanut postitontulta. Arvelen hänen olleen tähystäjä- tai tarkkailijatonttu. En myöskään kirjoita sinulle perinteistä toivelistaa. Tänä vuonna ajattelin muistella, ihmetellä ja kiittää, koska huomaan olevani niin rikas ja hyväosainen, etten tarvitse tavaraa. Yksi turhamainen toive on, mutta ostan sen itse. 

Ihmettelen montaa asiaa esimerkiksi sitä, että kerrotaan sinun olevan vain mielikuvituksen tuotetta. Onko tosiaan niin, ettei maa kanna päällänsä parrakasta miestä, joka ehdoitta ja pyyteettömästi rakastaa kaikkia maailman lapsia? On ihan liian vähän tyyppejä, jotka laittavat lapset etusijalle erottelematta heitä minkään ulkoisen syyn vuoksi. Ihmettelen myös maailman menoa ja sen muuttuessa ihan hurjaksi ihmettelen ihmisten kykyä keskittyä omaan elämäänsä ja kykyyn löytää siitä kaikki tarvittava. Ihminen on loputtoman ihmeellinen otus ja hyvä niin. Tiedätkö, että luulen usean meistä salaa uskovan sinuun ja sitä en lainkaan ihmettele. 

Muisteluosastoon liittyy niin valtavasti juttuja, etten millään muista kaikkea. Osan tahdon muistaa paremmin ja osan tahtoisin unohtaa. Tähän ongelmaan ei lienee ole löytynyt toimivaa ratkaisua. Pakeneminen ja juopottelu ovat todetut huonoiksi vaihtoehdoiksi, mutta sanottakoon ettei mindfulness ja meditaatito tuota aina sen parempia tuloksia, joten on vain muistettava ja yritettävä muodostaa parempia muistettavia juttuja. 

Kiitollisuus on hieno juttu ja kiitollisuuden kohteet vaihtuvat mielialan ja niiden sopivuuden osalta tilanteen mukaan. On muutamia peruskiitollisuusjuttuja kuten terveys, läheiset ihmiset ja mahdollisuus tehdä asioita joista tykkää. Muutamat kiitollisuuden aiheet vaihtelevat. Joskus olen ollut kiitollinen ajasta jolloin asuin yksin ja nyt olen jättikiitollinen yhdessä asumisesta. Olen ollut kiitollinen työstä ja muutamaa vuotta myöhemmin mietin ettei se niin kummoista ollutkaan. Ehkä suurin syy olla kiitollinen on kyky ajatella, puhua ja toimia. Sitten tiestysti kyky tuntea ja kyllä ihan kaikkia tunteita, vaikka osan voisi kyllä jättää tuntemattakin, elämä ei vain kulje niin, että voi valita vain haluamansa tunteet. 

Voisin tietysti toivoa maailmanrauhaa ja lottovoittoa, mutta toki sellaista kohtuullista, koska en kehtaa olla ahne. Voisin ajatella tekeväni enemmän hyvää, mutta en jaksa, koska on mukavaa viettää aikaa sohvalla ajatellen joutavia. Voisi myös pohtia asioita, joita pitäisi tehdä paremmin, mutta olen ajatellut että jonkun tason täytyy kyllä olla riittävä. Siksi en juurikaan ajattele, että minun tulisi kaiken aikaa kehittyä ja valaistua jonkin uuden ja ihmeellisen asian suhteen. Tahtoisin toivoa lisäenergiaa kuntoiluun, mutta sitä ei edes sinulla Joulupukki eikä sitä saa verkkokaupastakaan. Rakkautta minulla jo on sekä terveyttä. Onpa minulla koti, työ sekä mahdollisuuksia käydä vaikka kirjastossa, joten materiapuolella on kaikki ihan jees. Auton osamaksut voisi tietysti hoitaa jollain kummallisella tavalla, mutta tiedän tiedän, siinä ei auta kuin sinnikäs maksaminen ja mieluiten ajallaan. 

Nyt kun Suomi täyttää 100 ja vuosi on kohta lopuillaan, niin ajatukset virtaavat monessa asiassa. Suomi 100- jutut pursuavat jo yli äyräiden ja sinä Joulupukki varmaan salaa hymyilet, koska tulet näkemään myös 200- ja 300- vuotis juhlat ja me ihmiset olemme innoissamme, kun Saana-tunturi on valaistu siniseksi. Täytyy sanoa, että se näyttää kyllä hienolta. 

En siis pyydä lahjoja, mutta jos jotain saan, niin lupaan yllättyä ja olla iloinen. En myöskään palauta yhtäkään lahjaa, koska se olisi epäsopivaa, mutta jos saan jotain rumaa, niin saanhan piilottaa sen kaappiin. Lupaan olla iloinen lomasta ja rakkaudesta. Se minkä meinaan ostaa itse on uusi kihlasormus, koska vanha osoittauti heikkolaatuiseksi ja on siksi ollut pois käytöstä. Tästä syystä toivon kunnollista alennysmyyntiä, mutta toisaalta voinhan olla ilmankin.

Rakas Joulupukki. Olet sitten olemassa oikeasti tai et, niin minä uskon sinuun edes vähän tai sitten oikein paljon. 

Hyvää joulunaikaa sinulle!

Ystävällisesti Maarit

Share

Ladataan...
Naislaif

Piirsin ensimmäisen hymynaaman ensimmäisenä koulupäivänä tyhjään paperiin. Ensimmäisen jälkeen tuli pian toinen. Minulta kysyttiin, että mistä menettää hymynaaman. Ei mistään, oli helppo vastata. Pojat katsoivat minua epäillen. Erityiset pojat, jotka olivat tottuneet miinuksiin ja moitteisiin, joita piirtyi Wilma- merkintöihin päivittäin. Pojat, jotka ovat yhteiskunnan ja koulujärjestelmän syövereissä, vastaamatta yleisiä odotuksia. Moitteen sijasta kiitos kuulostaa oudolta ja ehkä jopa väärältä. Hymynaaman ansaitsee hyvästä teosta itseään tai toista kohtaan. Sen ansaitsee siitä, että aloittaa opiskelun, vaikka ei tahtoisi. Hymynaama piirretään empaattisesta mielipiteestä, joka lausutaan ketä tahansa kohtaan. Piirtäminen jatkuu, kun nostaa kaverin pudonneen kynän, ei sanokaan kirosanaa, joka juuri meinasi karata huulien välistä, muistaa laittaa kännykän pois ilman erillistä kehotusta tai jaksaa sinnitellä silloinkin, kun voimat ovat jo melkein lopussa.

Hymynaamojen piirtäminen oli alkuun aikuisten tehtävä. Ajan kuluessa sain ehdotuksia pojilta, että voisiko saada hymynaaman, kun teki enemmän kuin pyydettiin. - Totta kai! - Tahtoisko oppilas itse piirtää sen? - Tahtoisi! Keittiöjakkara sirtyi lähemmäs seinällä olevaa paperia ja kieli keskellä suuta piirtyi uusi hymynaama itse valittuun kohtaan. - Voisiko paperista saada ihan punaisen, sellaisen joulunpunaisen? - Voisi kyllä, mutta sitten hymyt eivät enää erottuisi. Aloimme siis kerätä kirjaintarrojen avulla omia nimiä seuraavaan paperiin. Nyt laskettiin sitä, että montako kertaa oma nimi muodostuu ajan kuluessa turkoosiin paperiin. 

Tuosta hymynaamapaperista ajattelin leikata pienet palaset ja liimata ne joulukorttiin. Näin jokainen poika saa muistutuksen osallistumisestaan yhteissen työrauhaan, yhteiseen sinnittelyyn ja mahtavaan tsemppaamiseen. 

Aika kuluu. Pojat ovat tottuneet minuun ja muihin aikuisiin ja me tunnemme pojat paremmin. Puhumme suoraan ja sanoitamme haasteita ja hankaluuksia. Pohdimme elämää ja sitä mitä se ihmiseltä vaati. Mietimme mitä pojat ovat juuri tässä luokassa harjoittelemassa ja miten itse voi vaikuttaa olemiseensa. Onko omaa valtaa ja onko kykyjä tehdä tilanteelleen jotain? Voit varmaan arvata, että vahvuuksien ja hyvien puolien etsimien on vaikeaa. Kehut osuvat nyt kohdalleen eivätkä aiheuta vastustusta ja epäilyä onko ne juuri kyseiselle pojalle annettu. 

Hymynaamat ja kirjaimista muodostuvat nimet ovat jo tuttuja kannustuskeinoja. Nyt pojat ovat valmiita henkilökohtaiseen ja omaan arviointiin. Jokaisen pulpetin kulmaan ilmestyi pohja, jota aloitettiin täyttämään tarroilla. Hymyilevät sydämet ovat suunnanmuutoksesta saatuja. Harmituksen, ärsytyksen tai ketutuksen vaihtuessa asialliseen asenteeseen saa hymyilevän tarran, joka kertoo kyvystä muuttaa suuntaa. Mieliharmiin ei siis tarvitse jäädä kiinni vaan siihen voi vaikuttaa. Tähtitarrat ovat opiskelussa sinnittelystä. Isot ovat jostain toisen huomioinnista, auttamisesta ja tai oivasta oivaltamisesta. Pohjassa lukee, että muutos on voimavara. Pojat keräävät tarroja, siirtelevät niitä mielensä mukaan ja osa pyrkii suuresta  hipelöinnin määrästä irti pohjasta. Liimaamme tilalle aina uuden. Intoa jolla tarroja kerätään on vaikea kuvata. Ilo jokaisesta ilmaantuneesta tarrasta on ilmeinen. Tarran saamisesta ei tehdä numeroa, se vain laitetaan kesken työskentelyn ja keskittymisen. Joskus kuulemme ehdotuksia josta tarran voisi antaa ja yleensä ehdotus on hyvä ja sillon saa itse valita mieleisensä tarran. Tarkasti katsottuna voi havaita, että kuva on väärinpäin, mutta se johtuu vain minun kuvakäsittelytaidon puutteesta. 

Kuvassa on Önskad. Hän on falmingo, jonka äitini osti minulle sisäpiirivitsin vuoksi. Otin Önskadin töihin mukaan ja pidin sitä kaapissa piilossa odottamassa sopivaa hetkeä. Muutama viikko sitten se hetki tuli. Esittelin Önskadin ja siitä lähtien se on ollut esillä. Sitä on paijattu ja sillä on leikitty. On huomioitu ja pohdittu onko Önskadilla kaikki hyvin ja kuinka lintu voi. Työkaverini virkkaa Önskadille pesää ja kaikki suunnittelevat innoissaan pesän sisustusta ja paikkaa. Pehmolelu on siis jees juttu, ei lapsellinen ja turha. Pojat ovat 10-13- vuotiaita, joten kyseessa ei ole pienet ja parhaimmassa leikki-iässä olevat, kuten voisi helposti luulla. 

Tarrat, hymynaamat ja pehmolelut ajavat täysillä paikkansa osana positiivista palautteen antoa ja ilmapiirin luomista. Kehut ovat paikallaan, mutta visualisointi auttaa paljon. Tähän lisätään huumori, pallohieronta, Unon pelaaminen ja aikuisten heittäytyminen hieman hassuiksi ja tuloksen on elämän maukuinen porukka, joka luovii ihmisyyden pyörteissä ja etsii keinoja pärjätä tässä joskus kovassakin maailmassa. 

Share

Ladataan...
Naislaif

Viimeisten 161 päivän aikana olen vuotanut 56 päivää. Olen vuotanut vähän, paljon ja ihan hiton paljon. Olen vuotanut ennalta-arvaamattomasti ja olen ollut valmiudessa vuotamaan. Valmiustilassa ollessa takaraivossa jyllää synkkä ajatus mahdollisesta vuodosta, joka pilaa farkutm juuri vaihdetut puhtaat alushoust, lakanat tai pahimmillaan juhlamekon. Vuotoon liittyy turvotusta, vatsanseudun pinkeyttä, särkyä ja loputon määrä harmitusta. Vuotamiseen liittyy erinäinen kokoelma tamponeja ja siteitä jotka pursuavat laukuista ja taskuista muistuttaen vuodon mahdollisuuden olemassaolosta. 

Olen googlettanut ja tiedän olevani ensimetreillä vaihdevuosia. Olkoon näin ja olen valmis kohtaamaan kaiken. Olen valmis kohtaamaan kaiken, mutta hitto soikoon en tätä vuotamista. Pemalauta, kun rupee ottaa ohimoon, kun vessassa käydessä kurkkaa toivorikkaana alkkareihini ja ei, ei näe tahratonta sidettä. Piinallinen punainen läikkä on toivottua laajempi. Aamulla lakanaan jäänyt tahra kirvoittaa kiroilua, josta olisi moni kateellinen. Mies parka lohduttelee ja kertoo tahran olevan ihan pieni ja pestävissä. Tiedän, mutta tarhra ivaa, lällättelee ja moittii samaan aikaan. Miksi et laittanut tamponia? Miksi luulit vuodon jo loppuneen? Ja niin minä kiroilen tyhmyyttäni ja revin lakanaa, joka luonnollisesti jää kulmasta kiinni pistäen hanttiin. 

Tungen tamponeja ja liimaan siteitä ajatuksena, että selviän muutaman tunnin. Saavun työpaikalle ja vaihdan liikuntasalin käytävällä muutaman sanan tyokaverin kanssa. Ilman ilmeenkään värähtämättä jatkan juttelua, mutta tunnen samalla kuinka hetki sitten tungettu tamponi alkaa syntymään. Tamponin tunkiessa ulos on vaikea kävellä luonnollisesti. Käytävät täyttyvät luokkiin kiiruhtavista ihmisistä ja minä vain toivon, että wc on varmasti vapaa. Jurkele sentään. Revin irti sidettä ja osa liimauksista jää kiinni alsuhousuihin, ihan sama, hitto ja tamponin muovinen suojus ei aukea, käytän hampaita. Ähistelyn ja puhinan jälkeen olen suojautunut, pesen käteni ja asutessani ulos vessasta, kukaan ei arvaa mikä taistelu siellä hetki sitten käytiin. 

Mökille, uimaan tai saunaan? Ei kiitos, olen juuri käynyt. Ihan kaikille ei viitsi selittää, että kyllä kiitos muuten, mutta olen vuotanut, pemalauta, kaksi viikkoa putkeen, enkä tahdo jättää pellavaiseen laudeliinaan leimaani. Saunassa käynti on muutenkin ihan yliarvostettua. Lämpöä ja rentoutumista, pyh, voihan istua vessassa ja liimata siteitä alushousuihin, jonka jälkeen voi syödä lisää buranaa, joka aiheuttaa usein syötynä närästystä ja pieruja. 

Seksi? No varmaan arvaatkin. Olisihan se ihan kivaa, mutta kun on tuota vuotamista. Kaikkien vuotamisten ylijumala on keksinyt myös kieron huumorin ja ajoittaa vuotamisen vapaisiin viikonloppuihin. Kun uusperheemme on kokonaisuudessan paikalla, niin siunaantuu se vuotamaton hetki. Ehkä on niin, että seksikin on yliarvostettua. Muka läheisyyttä ja mielihyvää, pyh, saman ajan voi käyttäa S-marketissa ostamassa siteitä, niin ja unohtamatta tamponeja. 

Olen ehtinyt googlettaa myös kaikki mahdolliset syöpäoireet. Olen miettinyt tulehduksen mahdollisuutta. Olen melko varma etten ole raskaana. Olen miettinyt gynegolokilla käyntiä, mutta suomalaisena en tahdo vaivata. Olenhan siis itse todennut olevani vaihdevuosien alussa, joten mihin ihmeessä tarvitsisin lääkärin tietoja ja taitoja.

Tiedän, että tämä on osa naisen elämää. Suurimmaksi osaksi ei harmita lainkaan, mutta tänään jotenkin kiroiluttaa ja marttyyrin viitta tuntuu oikein sopivalta. Tänään tahdon rypeä itsesäälissä ja olla surkea. Huomenna pukeudun taas hyvin käyttäytyvä naisen pukeutuu ja lupaan ettei ilmeenikään värähdä vaikka tuntisin lurahduksen juuri silloin kuin seison kaupan kassalla maksamassa niitä hiton kuukautissuojia. 

Share

Ladataan...
Naislaif

Suomea sanotaan mielensäpahoittajien luvatuksi maaksi. Naurattaa ihan hitokseen seurata toisen mielensäpahoittamista, omasta mielestä hassusta tai pienestä asiasta, mutta pahoittajan mielestä manattavasta ja ehkä ylitse pääsemättömästä mieliharmista. Pahoitamme mielemme asiasta ja usein myös asian vierestä. Se mikä mieltäni kisimittää ei sinua hetkauta suuntaan eikä toiseen. Naureskelemme muiden mieliharmeille ja ajattelemme ehkä hetken olevamme parempi ja kehittyneempi kuin harmiansa puhiseva ihminen. Eilen olisin voinut pahoittaa mieleni, mutta menin sanattomaksi. Onneksi en pahoittanut, sillä vastaavankaltaisessa tilanteessa olisin tuumannut itse samoin tai ainakin samankaltaisesti. Jäin miettimään mielensäpahoittamista ja sen mekanisimia. Tajusin maailman olevan täynnä aiheita, joista jokin osuu omalle kohdalle ja hetken joutuu miettimään kuinka asiaan reagoi vai jättääkö reagoimatta. 

Istuimme työpaikalla muutaman työkaverin kanssa puhumassa niitä näitä samalla kun aamukahvi jäähtyi kupissa. Puheenaiheet liikkuivat yhteiskunnan esillä olevissa asioissa ja siirtyivät kohden henkilökohtaisia kokemuksia. Päädyimme mutkan kautta keskustelemaan äideistä, isoisistä, juurista ja menneisyydestä. En voinut vastustaa kiusausta kertoa meidän suvun naisten historiaa, joka poikkeaa tutusta ja tavanomaisesta. Äitini jätti minut ollessani taapero ja palasi elämääni ollessani teini-ikäinen. Äitini äiti jätti äitini hänen olleessan pieni ja palasi vain hetkittäin piipahtamaan. Äitini äidin äiti jätti isoäitini. En tiedä palasiko koskaan. Työkaverini kuuntelevat ja ovat ilmiselvästi uteliaita ja suhtautuvat saamaansa tietoon kohteliaasti. "Missä lastenkodissa sinun tyttäresi nyt on?" Kysymys saavutti ymmärrykseni ja en tapani mukaan vastannut heti vaan mietin hetken. "Perinne on katkaistu:" Näin vastasin sillä tajusin että jos olisin vastannut todenmukaisesti, olisi vastaus herättänyt kiusallisen tilanteen ja turhaa pahaa mieltä. Huumorilla sävytettyyn kysymykseen ei voi vastata, että tyttäreni ei ole lastenkodissa, tyttäreni on kuollut. 

Tilanne oli täysin tahaton sekä suhteellisen tavanomainen ja arkipäiväinen. Ihmiset juttelevat asioistaan esittäen ajatuksiaan ja mielipiteitään ilman enempiä pohdintoja siitä että osuuko joku aihealue toisen elämään henkilökohtaisella tasolla. Näin pitääkin olla, sillä jos alkaisimme miettimään mitä voimme sanoa tai emme, niin aihealueet kapenevat todella pienksi. Useamman kuin yhden ihmisen läsnäollessa voi kokemusten kirjo olla valtava, eikä kukaan kykene ottamaan huomioon mahdollisia mielensäpahoittamisen aiheita. Väkivalta, alkoholismi, rakkaudettomuus, lapsettomuus, ero, sukupuolinen identiteetti, seksuaalinen identiteetti, uskonnollinen vakaumus, läheisen kuolema, läheisen sairaus, masennus, mielenterveden haasteet, lapsen diagnoosi, rahavaikeudet. peliriippuvuus, oma sairaus, syöpä, itsemurha, seksuaalinen hyväksikäyttö.....Lista on loputon. Kun asian ääreen pysähtyy, niin meidän jokaisen elämästä löytyy takuuvarmasti useita aiheluaeita, joista emme ole valmiita kuulemaan huumoria tai emme edes pysty asiasta puhumaan. Jotkut tapahtuneet ovat tarpeeksi kaukaisia ja pystymme puhumaan, jopa naurahtamaan mikäli asia esitettään jossain tilanteessa huumorilla sävytettynä. Joskus on viisaampaa vaieta ja nyökytellä osana keskustelua, koska ei halua aiheuttaa kiusallista hiljaisuutta tai turhaa pahaa mieltä varomattomasti päästetystä ajatuksesta. 

On muutamia ajatuspieruja joita olen jäänyt miettimään ja jotka edelleen tuntuvat pahalta, vaikka niistä on jo vuosia. Tyttäreni kuoli tapaturmaisesti ja se uutisoitiin myös lehdissä. En muista tarkkaa sanamuotoa, mutta joku lääkäri oli maininnut asiasta, että vanhempien pitäisi pitää lapsistaan parempaa huolta. En tahtoisi vieläkään tavata tuota lääkäriä, joka tokaisi ilmiselvän totuuden unohtaen elämän ja inhmillisyyden. 

Eräs mies tuumasi, kuultuaan lapseni kuolemasta, että hänen vaimonsa on juuri lähtenyt lätkimään vieden mukanaan 3000 markkaa. Iso summa ja isosti pahaa mieltä, mutta en osannut vastata mitään. 

Muistan, kun soitin Kelaan ilmoittaakseni, että lapsilisä tyttäreni kohdalla olisi syytää lakkauttaa. Sain moitteet. Kysyttiin tyttäreni menehtymisen ajankohtaa ja koska siitä oli noin kaksi kuukautta. Minulle vastattiin että viimeiset lapsilisät oli lähteneet maksuun turhaan. Miksi en ollut ilmoittanut aikaisemmin? En osannut vastata ja pahoittelin, etten ymmärtänyt surussani heti tärkeää asiaa hoitaa ja perua lapsilisän maksun.

Erään seurakunnan edustaja oli tavoitellut minua kertoakseen Jumalan aivan varmasti herättäneen lapsia kuolleista. Onneksi kuulin tämän toisen kertomana, sillä olin juuri kuullut tyttärelleni tehdyn ruumiinavauksen, mutta tuloksissa kestäisi vielä. 

"Onneksi se oli tyttäresi, joka kuoli." Näinkin voi tuumata, kun pohditaan murrosikäisten käyttäytymistä. Tytöt ovat kuulemma vaikeampia kuin pojat tuossa kuohuntaa aiheuttavassa iässä. Niin, ehkä olisin kuitenkin halunnut taistella tyttäreni kanssa mielummin kuin käydä haudalla. 

"Ai siitä on jo niin kauan?" "Ei kai sitä enää tarvitse surra?" "Olethan jo toipunut, ettei tarvitse siitä enää jauhaa?" Kyllä, kaikki nuo liittyvät lapsen kuolemaan ja kyllä, olen kuullut ne usein. 

"Sulle on tapahtunut se kaikkein kauhein:" "Eihän tosta voi selvitä." "Minä ainakin kuolisin, jos mun lapsi kuolisi." Niin...Ikään kuin pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä, että on oppinaut riittävästi selviytymään kauheasta asiasta. Ihan kuin pitäisi olla elämättä ja olla olematta onnellinen, sillä onhan minulle tapahtunut se kaikkein kamalin. Vai onko? Kuka määrittelee mikä on ihmiselle kaikkein pahin tapahtuma. 

"Ethän sinä edes sure." Kyllä minä suren, vaikka en itkekään kaiken aikaa. 

Kuten huomaatte, niin useat aivopierut liittyvät tyttäreni kuolemaan. Osasyy miksi en pidä lasten kuolemaan liittyvästä uutisoinnista ja kommentoinnista on juuri kuulemissani ihan älyllisten ihmisten sanomia. Toivoisin ihmisten muistavan kommentoidessan jonkun surullisen tapahtuman jälkeen hetken sitä, mitä itse tahtoisi kuulla jos olisi itse vastaavassa tilanteessa. Mitä tahtoisi, että esim. omalle lapselle kommentoitaisiin jos hän sairaustuisi syöpään. Entä jos joku sinun sukulaisesi olisi päihderiippuvainen rikollinen ja sinä olisit häntä kiikutellut pienenä ja söpönä pörröpänä pihakeinussa. Mitä voisi sanoa sinun mummollesi, isällesi, siskollesi tai lapsenlapsellesi?

Kaikesta ei voi kuitenkaan mieltänsä pahoittaa. Ei voi varoa kaikkea sanomaansa ja miettiä milloin ja missä kaikesta voi puhua. Hyvät käytöstavat, empatiakyky ja ajatus siitä ettei elä missään ympäristössä yksin, auttavat pysymään kultaisella keskitiellä. Huumoria saa heittää vakavistakin aiheista ja onneksi meillä on taitavia tekijöitä, jotka saavat ihmisen nauramaan vaikeissakin kohdissa elämäämme. On myös ihmisen omalla vastuulla mitata se, annetaanko ajatus ja mielipide satuttamistarkoituksessa vai onko kyseessä vain epähuomiossa, ajattelematta tai tahattomasi annettu mielipide. 

Share

Ladataan...
Naislaif

Parasta muiden lapsissa on se, että he eivät ole omia. Muiden lasten kehitys ja kasvatus on pääasiallisesti muiden vastuulla, joten rehtorin tai poliisin soittaessa kukaan ei vaadi minua paikalla. Ei tarvitse istua odottamassa treeneissä olevaa lasta, ei jännittää irtoaako hammas tänään vai huomenna tai istua valvoen oksentavan lapsen vieressä. 

Olen vastannut puheluihin, joihin en olisi halunnut vastata. Olen tehnyt siirtymiä ja unohtanut oman mukavuuteni ja vastaanottanut kasvatusohjeita ja opastusta. Olen mäkättänyt jälkikasvulleni, huutanut ja raivonnut. Olen anellut, rukoillut sekä lahjonut. Olen sulkenut korvani, katsellut sormien lävitse ja kääntänyt selkäni. Olen kasvattanut, neuvonut ja ollut kärsivällinen. Kaiken kaikkiaan olen tehnyt varmasti kaiken sen mitä vanhemmalta odotetaan ja aika ajoin jopa sen ylitse. Virheet, no epäilemättä, onnistumisia unohtamatta. Vastuu omista on painanut joskus kasaan ja on ihmetellyt omaa epäkelpoisuuttaan vanhempana. Ylpeyden aiheita on ollut niitäkin, mutta suomalaiseen tapaan ne eivät ole olleet minun ansioitani, vaan lapsen tai jonkun muun. Yhtä kaikki, olen oman vanhemmuuden saran kyntänyt lävitse, onneksi, sillä se ei ole ollut vahvuuksiani monestakin eri syystä johtuen. 

Mutta ne muiden lapset....Osaan antaa loistavia kasvatusvinkkejä. Olenhan eräänkin keinon kokeillut ja parannellut kantapäitäni yrityksen ja erehdyksen kautta. Osaan olla järisyttävän kärsivällinen ja ikävän keskusteleva. Osaan nähdä lapsen kannalta ja osaan ikävällä tavalla keikauttaa aikuisen ajattelun vinoon ja saan hänet epäilemään omaa vanhemmuuttaan. Olenhan lukenut ja opiskellut, kasvattanut omia ja työskennellyt 17 vuoden ajan lasten ja nuorten parissa. Osaan olla ällöttävän hyvä ja tietävä ja sen älytessäni, huomaan joskus tukkia suuni ja olla hiljaa. Kukaan ei halua väsyneenä kuulla neuvoja keneltäkään, kun on valmiina kuristamaan suloisen lapsena tai vähintään valmis luovuttamaan ärsyttävä mukula kasvatuslaitokseen. Ei neuvoja tässä vaiheessa vaan myötätuntoa ja sympatiaa. 

Muiden lapsissa parasta on myös lähestymiskulma, joka on vain aikuinen, ei oma vanhempi. Siskon lapset sekä bonuslapset ovat mielestäni älykkäitä, hyvin käyttäytyviä ja esimerkillisiä keskustelijoita. Ovat myös vanhempien mielestä, mutta minua varten on varattu avoin mieli, joka vastaanottaa mielipiteitä, joita vanhemmalta ei tahdota kuulla. Ei kiukuttelua, kun on lähdettävä eikä vastaanväittämistä, kun ohjeistan astioiden laittamisesta tiskikoneeseen. Vieras aikuinen on helposti viisaampi kuin oma vanhempi ja ainakin 100 kertaa mukavampi, koska hänen kanssaan voi puhua pieruista ja syödä suklaata keskiviikkoisin. 

Muiden lasten kanssa puuttuu jokapäiväinen ja arkinen vastuu. Siksi muiden lapset ovatkin tosi kivoja, koska tahtoessani en ole heidän kanssaan. Työn puolesta on mahtavaa kasvatella ja opastaa lapsia, koska iltapäivällä he lähtevät koteihinsa haastamaan väsyneinä vanhempansa ja väittämään heille vastaan siitä pitääkö hampaat pestä ja pitääkö suihkun jälkeen vaihtaa puhtaata kalsarit. Muiden lapsissa parasta on se, että voin jotakuinkin valita, koska vietän heidän kanssaan aikaa ja kun en voi valita, niin tiedän ajan olevan rajallinen. Yöni saan nukkua ja elokuvani katsoa ilman keskeytyksiä. 

Omat lapsen ovat aarteitani, joista osa on tallessa, osa väliaikaisesti hukassa ja osa odottaassa ajan toisella puolen. Omien lasteni kanssa olen kokenut iloa ja surua. Omat lapseni ovat rakkaita ja jokainen lastansa sylissään kantanut tietää, että omiin lapsiin suhtautuu toisin kuin muiden. Lapset ovat kuitenkin vain lainaa, he kasvavat, muuttava, valitsevat asioita, joiden ei soisi olevan totta ja pahimmillan he voivat kuolla. Muiden lapsiin suhde pysyy toisenlaisena ja vaikka heihin kiintyy, rakastuu ja he pääsevät ihon alle, niin omien lasten tuottama tunnetta he eivät välttämättä saavuta ellet ole ryhtynyt heidän vanhemmikseen syystä tai toisesta. 

Minun lapseni ja muiden lapset...Parasta on ehkä kuitenkin se, että minun ei enää tarvitse olla päävastuussa kenenkään lapsista. Lapset on eri kivoja ihmisiä, mutta olen tyytyväinen, että olen bonusaikuinen se, joka puhuu omituisia ja saattaa jopa kiroilla. 

Share

Ladataan...
Naislaif

Kuvassa on Önskad, falmingo, jonka äitini osti minulle. Önskad on ollut mukana Tallinnassa, autoillut kanssani etupenkillä, luonnollisesti turvavöissä ja nyt hän on mukanani töissä. Olin ajatellut esitellä Önskadin oppilailleni jo alkusyksytä, mutta olen iloinen että seurasin vaistoani ja pidin flamingo parkaa kaapissa tähän päivään asti. Tänään Önskad otettiin vastaan hymyillen, ilman ivallisia tai hämmentyneitä ilmeitä, koska Önskadia esitellessä oli kaulassani Pörrö. Pörrö on viljakäärme ja se on viisivuotias ja se syö pakastettuja hiiriä. Pörrön omistaja on oppilaani ja hän esiintyi hienosti edukseen esitellessään lemmikkiään ja kertoessaan suurta käärmetietouttaan. Oli sydäntä lämmittävää seurata,  kuinka erityiset poikani vaalivat hellästi käärmettä, kohtelivat kauniisti elävää olentoa ja juttelivat keskenään ilman esiintymistä, jännittämistä tai estoja. Yhdelläkään ei ollut päässän lippistä eikä huppua. Jokaisen kännykkä oli jossain piilossa paitsi sen hetken, kun Pörröä ikuistettiin. Önskad ei, kumma kyllä, ollut suosittu kuvauskohde, joten siksi otin itse yhdenkuvan muistoksi näiden kahden eläimen kohtaamisesta. 

Alkuun Pörrö liikkui ja luikerteli vain isäntänsä harteilla. Hiljalleen hän uskaltautui myös minun käsivarrelleni. Kättä pitkin liukuva käärme aiheuttaa vaistomaisesti outouden tunnetta ja jännitystä. Kuinka pitää kiinni vai pitääkö? Ei tarvitse, sillä käärmeen vartalo on ihmeellisen vahva ja sen lihakset ovat sen hallinnassa kadehdittavasti. Jokainen lihaksen liike tuntuu ja pieni lipova kieli on soma. Pörrön siirryttyä lähemmäs niskaani tunsin kihelmöintiä ja taisin naurahtaa hermostuneesti. Pörrö jatkoi matkaansa pitkin niskaa ja se piiloutui kokonaan hiusteni sekaan. Se oli viidakossa, hihkuivat pojat ympärilläni, tulivat ihan lähelle ja yrittivät kurkkia näkyykö sen päätä. Pää näkyi ja se myös tuntui. Pää ilmaantui hiusteni seasta korvani vieressä samaan aikaan kun vartalo kiertyi kaulani ympärille. Järkeni hoki äänettömästi minulle, että se on vain pieni käärme, joka ei kykene minua vahingoittamaan. Eikä se pystynytkään. Riemullinen tunne. Elävä ja liikkuva käärme kulki ympäri kaulaani, harteitani ja pyrki kohti päälakea. Pojat nauroivat ja ihailivat rohkeaa opea, joka ei kirkunut eikä inhonnut suloista luikertelijaa. 

Parasta Pörrön vierailussa oli oppilaiden into ja rentous. Usea pääsi kokemaan miltä käärme tuntuu kädellä ja iholla. Kysymyksiä sateli ja niihin vastattiin. Kukaan ei huutanut, ei rynninyt eikä tömistellyt, jottei käärme olisi pelästynyt. Kamerasta otettin salama pois ja terraarion lasia ei koputeltu. Joskus on vaikea puhua, mutta käärmeen kautta sanat kulkivat vapaasti. Välillä on vaikea olla lähellä ja koskea, mutta ei silloin kun käärme on käsissä. Ei ole aina helppoa katsoa silmiin, mutta elävä olento saa katseen kulkemaan suoraan. Vetäytyvä tuli kuorestaan. Hiljainen puhui. Alakuloinen tunsi olevansa tärkeä. Käärme sai aikaan ihmeitä, jotka kantavat taas hetken matkaa.

Tänään oli hyvä päivä ja tänään oli onnellinen päivä. Minä niin pidän työstäni ja pidän siitä, että voin tehdä sitä monin eri tavoin. Sitten minä pidän myös erityisistä pojista. 

Share

Pages