Ladataan...
Naislaif

Talvi ei ole vielä antanut haudalla periksi. Olen nähnyt leskenlehtiä ja mustarastaita. Olen nähnyt kuvia ujosta raparperistä, joka puskee lävitse juuri sulaneen maan. Tuoksuu muhevalle mullalle ja katujen yllä leijuu ohut pölykerros. Yleensä samaan aikaan tyttäreni haudalla kukkivat sinivuokot, mutta lumi ja jää pitävät kukkia vielä tiukassa kylmässä syleilyssä. Maa on vielä niin jäässä, että lyhdytkään eivät vielä irronneet, joten minä odotan. 

Hautausmaan työntekijät nyökkäävät kohteliaasti ja seuraavat sivusilmällä irrottamisyrityksiäni. Olisivat varmasti voineet sanoa etukäteen yritykseni turhaksi, mutta keskittyivät oksien keräämiseen ja jo esille tulleen nurmen haravoimiseen ja antavat minulle kunnioittavasti rauhan.  Huomaan, että viime käyntini jälkeen, uuden haudan ilmestyneen. Kumpu oli vielä niin tuore, että hiekkakumpu oli vielä koholla, eikä puista ristiä ollut ilmoittamassa kuolleen lapsen syntymä- ja kuolinaikaa. Niin kuin aina, huomatessani jonkun lapsen kuolleen, tunnen hetken syvää surua lapsen vanhempien puolesta ja toivon, että heillä on surussaan joku läsnä. 

Muutama päivä sitten kirjoitin yhteen blogiin osanottoni. Nainen menetti miehensä, yhtäkkisesti ja odottamatta. Nainen kirjoittaa blogia, joka varmasti jakaa mielipiteitä. Jakakoon, mutta kuoleman kohdatessa ei pitäisi joutua lukemaan kommenteista pilkallisia, vähätteleviä tai surua mitätöiviä ajatuksia. Tunnen kiukkua ja jopa vihaa. Mietin millainen ihminen kirjoittaa toisen surun hetkellä asiattomia ja asiaan kuulumattomia arvailuja. Osa perehtyi asiaan jopa niin, että leikkivät etsivää ja yrittävät etsiä lehdistä todisteita, jotta voisi ilmeisesti sanoa, että minä olin se, joka tiesin ensin kuolleen miehen identiteetin. Millä oikeudella? Minkä vuoksi?

Tämän päivän maailmassa voi useaan eri kohtaan kommetoida, esittää surunvalittelunsa ja ajatuksensa. Suurimmaksi osaksi ihmiset elävät myötä tuntemattomankin ihmisen menetyksen kohdalla, mutta osa ei kykene asiaan kuuluvaan käytökseen. Olen onnellinen, että tyttäreni kuollessa, ei ollut somemaailmaa olemassa. Tyttäreni kuoli tapaturmaisesti ja se oli myös iltapäivälehtien kansissa. Olen jälkikäteen miettinyt, että millaisiahan kommentteja olisin joutunut lukemaan. Lehdessä oli jo lääkärin antama kommentti, jossa kehotettiin vanhempia pitämään parempaa huolta lapsistaan. Muistan vieläkin sen jäätävän tunteen, jonka sen lukeminen aiheutti ja tuosta hetkestä on yli 17 vuotta. 

Pyydän sinua miettimään ennen kuin kommentoit ja tai puhut jonkun kuolemasta julkisella paikalla. Pyydän sinua miettimään hetken, miltä tuntuisi olla itse menetyksen keskellä ja joku jälkiviisas tulisi kertomaan sinulle, miten mahdollisesti läheisesi kuolema olisi voitu estää. Oletan, että ääliökommenttien antajat eivät ole vielä kokeneet läheisen kuolemaa ja siksi tietämättömänä sen mukanaan tuoman surun määrästä, kommentoivat ilman ajatusta. 

Läheisen kuolema tuntuu jokaisesta erilaiselta. Osa ehtii valmistautua kuolemaan. Osa kuolemista tapahtuu ennalta-arvaamatta. Osa kuolee tapaturmaisesti, oman käden kautta, väkivallan kautta tai sairaudesta johtuen, jota ei vain ole ehditty tarpeeksi ajoissa havaitsemaan. Vaikka kuolemaan ehtisi valmistautumaankin, niin sen tuottamaan suruun ei. Kuoleman ollessa yhtäkkinen, ei kykene tajuamaan tapahtunutta. Jos kuolemaan liittyy vielä mahdollisesti ruumiinavaus, rikos, tutkinta ja kuulusteluita, ja sinä olet syytön, niin kaikki tuo vaikeuttaa ymmärrystä ja surutyö siirtyy väistämättä kauemmas. En osaa edes ajatella miltä tuntuisi jos läheinen tekee itsemurhan tai hänet esim. pahoinpidellään kuoliaaksi. Kaikissa tapauksissa kukaan ei tarvitse tuntemattoman ihmisen ääliökommenttia, kuinka olisi pitänyt tehdä tai kuinka läheisen menettänyt on kirjoittajan mielestä omalla olemisellaan ansainnut surun kokemuksen. 

Kuvittele seisovasi tyhjän haudan äärellä. Laita silmät kiinni ja kuvittele, että arkussa, joka kohta lasketaan alas, makaa sinun läheisesi. Hän, joka muutamia viikkoja aiemmin oli lähelläsi, koski kättäsi ja nauroi samalle asialle kanssasi. Kuvittele, että yhtenä iltapäiväisenä hetkenä saat puhelun, jossa kerrotaan hänen kuolleen. Olet mahdollisesti työpaikalla kahvia juomassa ja keskustelun aiheena oli juuri ollut tuleva kesäloma. Kuollut. Ei enää koskaan puhetta, ei kosketusta ei jaettuja ajatuksia. Ei, et tajua sitä heti. vaan lähdet mahdollisesti töistä kotiin ja menet kauppaan, koska maito on loppu. Aiot mennä seuraavan aamuna töihin, mutta esimiehesi, joka välttelee katsetta, kehottaa sinua nyt olemaan muutaman viikon sairaslomalla. Mietit, että miksi, enhän ole sairas. Muutaman päivän sisään mietit useaan kertaan, että missähän se läheinen nyt oikein viipyy. Oven narahtaessa suuntaat toiveikkaan katseen ovelle päin ja tajuat mielikuvituksen tehneen sinulle tepposet. Hän ei tulee enää koskaan. Hän on kuollut ja kuolema on totisesti ikuista. 

Pyydän, että mikäli jonkun kuolema ei herätä sinussa edes hitusta inhmillistä myötätunnon liikahdusta, niin pidä suusi kiinni ja pidä tuntemuksesi omana asianasi. Pyydän sinua vaikenemaan, sillä kukaan, joka on läheisen kuoleman kohdannut, ei halua tietää sinun suurta viisauttasi tai  ajatuksia, joita ehkä pidät nokkelina. 

Mikäli kuitenkin tahdot osoittaa myötätuntosi ja osanottosi, niin tee se, Osoita, että vaikka et tunne ihmistä, niin olet läsnä hänen surussaan pahimmalla mahdollisella hetkellä. Sureva ei ole yksin ja hän saa lohtua siitä, että jossain päin on joku, joka välittää ja ymmärtää. 

Olen pahoillani puolestasi, mikäli olet kokenut asiatonta kohtaamista. Toivon, että pääset siitä yli ja saat satamäärin myötätuntoa, joka toivottavasti peittää alleen pahan mielen, jonka jonkun sanat ovat saattaneet saada aikaan. 

Muista, että sinun surusi on kaunis ja se on vain sinun. Muista myös, että joku päivä tuntuu paremmalta ja että elämä jatkuu kaikesta huolimatta. 

 

Share

Ladataan...
Naislaif

Elän naisena uusperheessä, jossa mieheni lisäksi asuu joka toinen viikko hänen kaksi poikaansa. Olemme näin eläneet vakituisesti kaksi vuotta ja sitä ennen epäsäännöllisemmin lähes kaksi vuotta. Omat lapseni ovat aikuisia ja maailmalla, joten olemme liittäneet minut mieheni ja hänen poikiensa elämään, heidän tapoihinsa ja heidän kotiinsa. 

Elämien yhteen liittämiseen liittyvät myös ex-vaimo, minun eletty elämä, anoppi, siskot, kaverit, entiset kokemukset, entiset seksikumppanit, erot, tavat selviytyä, kasvatusnäkemykset, persoonat, totutut tavat, erilaiset haaveet, erilaiset toiveet perhe-elämästä, appiukko, ex-mies, muutama koettu masennus, ruokavaliot, liikunta, sisustusmaku, keski-ikäistyminen, ärsytys, rakkaus, pelko, epätoivo, luovuttamisen halu, sitkeys, tyhjyys, riita, sovinto, sovittelu.........

Uusperheeseen liittyneenä naisena en ollut siihen astuessani äiti. Olen nainen, joka on rakastunut mieheen, tuntee seksuaalista vetoa, tahtoo olla viehättävä ja haluttava. Tahdon olla itsenäinen nainen, jota ei sido pienten sukkien peseminen eikä aamupalan laittaminen lauantaiaamuisin liian aikaisin. Vaikka tiedän olevani osaa uusperhettä, niin ensisijaisesti olen valinnut elämän ja parisuhteen mieheni kanssa. Lapset ovat osa elämää, luonnollisesti ja järkevästi ajattelevan aikuisena tiedän sen kyllä ja sopeudun lapsiperhearkeen, olenhan omieni kanssa sitä jo harjoitellut. 

Naisena ja äitinä minun ei tarvitse pyrkiä äidillisiin tunteisiin ja rakkauden kokemiseen vieraita lapsia kohtaan. Naisen ei tarvitse olla äidin kaltainen vain siksi, että hän on nainen. Meillä on sovittu, että olen Maarit tai isän uusi vaimo. Kuinka helpottavaa on olla olematta esim. äitipuoli, koska jo nimi määrittelee tiettyjä odotuksia. Pidän myös nimityksistä bonusaikuinen tai lisäaikuinen. Aikuinen on turvana kaikille maailman lapsille, jotka hänen apuaan ja turvaansa tarvitsevat. Aikuinen huomioi lasta, kuten lasta tuleekin ja muovaa käyttäytymisensä ja halunsa sen mukaan onko lapsia paikalla vai ei. En tahdo tulla määritellyksi mieheni lapsille jonkinlaisena äidin tapaisena, jolla ei kuitenkaan ole äidin oikeuksia, äidin vastuuta, äidin rakkautta eikä millään tavoin äidin asemaa esim, jos mieheni kuolee tai päättää erota minusta. 

Uusperheessä elävänä naisena joudun piilottamaan sääriäni, rintaliivejäni, kuukautissuojiani ja hillitsemään seksuaalisia halujani aika ajoin. Ydinperheellisenä nuo asiat olisivat myös tarkastelun alla sopivaisuussyistä, mutta vieraana naisena kahden lähes murrosikäisen kanssa, ei ole sopivaa, että kuljen alushoususillani läpi olohuoneen. Olen myös alunperin ei toivottu ja kaikki läheisyyden osoitukset miehelleni aiheuttivat varmasti puistatuksen kaltaisia tunteita. Nyt kun aika on kulunut, niin suukot ovat näkyviä ja sanat kulta ja rakas kuuluvia. 

En voi komennella poikia kuten omiani. En voi ajaa lävitse minun kasvatusnäkemyksiäni, vaikka olisin mielestäni oikeassa. Nielen siis eri tavoin tehtyjä ratkaisuja, jotka ovat onneksi hyviä, mutta erilaisia kuin olen tottunut tekemään. En hallitse täysin aikataulujani sillä mieheni ja hänen ex sopivat haku-ja vientiajoista, joten sovitan aikataulujani. En saa päättää, koska vietän lomani kahden mieheni kanssa, mutta onneksi sellaistakin aikaa löytyy. Joudun sopeutumaan siihen, että mieheni on viikottain yhtyedessä ex-vaimoonsa ja se puhuvat lasten asioista, kuten yleensä puolisot keskenään puhuvat. Onneksi mieheni ex on mukava ja järkevä, joten ei hätää eikä ongelmaa. Tulemme toimeen ja olen minäkin hänelle soittanut kaupna pakastehyllyn luota ja tiedustellut ovatko minipakastepizzat sopivia nuoremman synttäreille. 

Omalla kohdallani ehdin jo elää aikuisen naisen elämää ennen kuin tapasin mieheni. Pohdin tarkkaan, että lähdenkö matkaan mukaan, sillä en kaivannut lapsiperheen mukanaan tuomia asioita. Rakkaus ei kuitenkaan kysele lapsien lukumäärää ja kuten tiedetään aika kuluu, ihimset soputuvat ja ihmiset oppivat tulemaan keskenään toimeen, kunhan sille annetaan aikaa. Meistä ei olisi tullut uusperhettä mikäli mieheni lapset olisivat olleet pienempiä tai he olisivat asuneet 24/7 mieheni kanssa. Tuolloin olisimme rakentaneet parisuhteemme kulkemaan etäsuhteen polkuja ja aika ajoin viettäneet uusperheen kaltaisia viikonloppuja ja lomanpätkiä. 

En tahdo niellä ajatusta, että naisena ottaisin uusperheessä hoivaavan aseman. Että olisin pullantuoksuinen kotihengetär, joka asettaa omat halunsa ja ajankäyttönsä sivuun, koska olenhan nainen ja äiti omilleni. Tahdon olla nainen itselleni ja miehelleni ja tahdon rakentaa meidän välistä parisuhdetta siten, että poikien lähtiessä omilleen, me olemme mieheni kanssa edelleen toistemme parhaat ystävät. 

Koska uusperheellisyyttä on kulunut jo noin neljä vuotta, niin olen sopivasti kiintynyt mieheni poikiin. Meillä on omat jutut ja ajattelen usein heidän hyvinvointiaan ja laitan sen usein omani edelle, mikäli tilanne niin vaatii. Laitan naiselliset jutut eri tasoisiin toteutuksiin joka toinen viikko. Joka toinen viikko olen hieman sivussa mieheni elämässä, mutta sisäinen naiseni on silloin enemmän läsnä vain minulle. Joka toinen viikko voin kehrätä mieheni kyljessä, kulkea vaikka alasti olohuoneessa ja olla petaamatta sänkyä ja olla olematta jonkinlainen ihan järkevän aikuisen esimerkki. 

Uusperheilymme toimii tällä hetkellä loistavasti. Se sujuu meidän tavalla ja se sopii osin niin hyvin siksi, että olemme puhuneet asetelmat ja odotukset selviksi. Ei ollut helppoa muokata uusperheodotuksia sopiviksi, kun kokemuksena on ollut ydinperheen toiminta. Uusperhe toimii täysin toisin, mutta toiveet ovat usein ydinperhemallin kaltaiset ja nuo kaksi asiaa eivät valitettavasti kohtaa. Uusperheessä on sovittava, miten se toimii, millä säännöillä ja millä odotuksilla. Ja kun olette tehneet sopivat säännöt ja toimintamallit, niin ehkä jomman kumman ex-puolisot järjestävät elämäänsä uusiksi ja yllätys yllätys, uusperheen tavat muokkantuvat jälleen. 

Aikuisena ja omat jo kasvattaneena, en tahdo hypätä ydinperheen kaltaiseen elämään, ja ihan vain siksi, että olen saanut sitä mallia jo ihan tarpeeksi. Rakastan miestäni ja arvostan hänen isyyttään ja tapaansa hoitaa sitä, joten keskitynkin itseeni niinä hetkinä, jolloin hän on luonnolllisesti mielummin isä. Mikään aika ei ole siis minulta pois, onneksi ja tutustunkin itsessäni uusiin puoliin ja pidän naisesta, joka sisältäni löytyy. 

Huomaan, että tahdon olla ennen kaikkea ihminen ja nainen. Sen jälkeen tahdon olla vaimo ja äiti lapsilleni. Noita seuraa luontevasti olla sisko, tytär, täti, ystävä, bonusaikuinen, työntekijä ja mitä näitä nyt sitten onkaan. 

Share

Ladataan...
Naislaif

Kierukka vai ei? Huoh...Luulin välttäväni tämän päätöksen tekemisetä, mutta gynekologini istuu rauhallisena tuolissaan ja pyytää minua miettimään. 

On kulunut puoli vuotta siitä, kun istuin edellisen kerran gynekologiani vastapäätä. Kuukausia sitten istuin tuskaantuneena ja kovin vuotavana ja pyysin apua. Joskus todella on niin, että kun pyytää apua, niin sitä saa. Keltarauhashormonit, paljon pelätyt ja parjatut. Ihana gynekolgini istui tyynenä ja kuunteli. Kävi rauhassa kanssani lävitse ajatukseni ja vastaili asiantuntevasti. Katsoi silmiin ja tuumasi, että tässä ei ole mitään hätää ja tämä kaikki on täysin normaalia. Keski-ikä ja ensioireet vaihdevuosista. Olin jopa hieman innoissani, sillä olin siirtymässä siihen porukkaan, jotka tietävästi voivat jakaa kokemuksiaan epäsännöllisistä menkoista ja miettiä, joko kohta ollaan kuumissa aalloissa. Samaan aikaan mielessä kaihersi kuivan alapään mahdollisuus, seksuaalisen halun väheneminen ja mahdolliset mielialan vaihtelut, mökötys, raivo, alakulo, ihon rupsahtaminen....Voi hitto, kaikenlaista. 

Eilen lauantaina gynekologini kysyi ensimmäiseksi, -Kuinka voin. - Hyvin kiitos, vastasin. Kävimme lävitse kuukautiskiertoni puolen vuoden ajalta ja totesimme hormonien tehneen tehtävänsä. Ajattelin hänen vain kirjoittavan uuden reseptin, mutta olin varautunut myös ehdotukseen hormonikierukasta. Siihen en ollut varautunut, että hän tässä tilanteessa halusi tarkistaa kohtuni limakalvon paksuuden, sillä olihan edellisestä tutkimuksesta vain kulunut kuukausia. Mietin, että onhan minulla puhtaat alushousut jalassa. Oli, ja onneksi olin tunnollisesti myös suorittanut alapesun, joten olin valmis riisuuntumaan. 

Kohtuni limakalvo oli jo paksuuntunut, joten kierukan asettaminen ei onnistuisi nyt. Huokaisin helpotuksesta, sillä en ole vielä vakuuttunut sen asentamisesta sisääni. Olen onnekas, että gynekologini on kokenut ja rauhallinen nainen, joka selvästi havaitsi epäröintini. Hän otti esiin esimerkkikohdun, jonka seinämillä oli kaikenlaista sinne kuulumatonta. Hän selitti, että tokikaan minun kohtuni ei siltä näytä, lukuun ottamatta muutamaa myomaa, joiden tiesinkin asustavan kohdunkaulani seinämällä. Seuraavaksi hän otti esiin kierukan ja asettimen ja havainnollisti kuinka asettaminen tapahtuisi. Sain kokeilla kierukan muovisia osia sekä lankoja, jotka jäisivät kohdunkaulani suun ulkopuolella. Sain vetkuttaa asetinta ja pyöritellä kierukkaa. Samaan aikaan gynekologini kertoo kierukan hyvistä ja huonoista puolista. Kertomuksessa vilahtelevat sanat rintasyöåä, tiputtelu, kivut, vuotamattomuus, sopiva ikä ja sopiva aika. Gynekologini sanoo, että istu rauhassa, meillä ei ole kiire ja kerronko vielä uudelleen. Voisin lähes halata häntä, sillä tunsin olevani turvassa. 

Käymme lävitse vaihtoehtoja. Voin jatkaa hormonien syklittäistä syöntiä ja syödä ohella lääkkeitä, jotka vaimentavat runsaiden kuukautisteni vuotomäärää. Voin antaa asettaa kierukan ja mahdollisesti ajan kuluessa päästä tilaan, jossa vuodot lakkaavat kokonaan. Mahdollisesti, mutta todennäköisesti ja sitten saatan olla poikkeus. 

Keskustelemme seksistä ja kierukan mahdollisesta vaikutuksesta siihen. Joissain asennoissa on mahdollista, että kierukka tuntuu, jopa sattuu. Asennon vaihtaminen on apukeinona. Piuhat, jotka ovat kohdun suun ulkopuolella, saattavat olla miehelleni tunnettavissa. 

Lauantaisena aamuna mietin naiseuttani, pohdin kuukautisiani ja epäröin vierasesineen toimivuutta kohdussani. Gynekologini kertoi omasta epäröinnistään aikanaan ja muistuttaa, että saan tehdä juuri niin kuin haluan. Minulla on oikeus päättää ja hän toimii sen mukaan. 

Koska kierukan asettamisesta saattaa aiheutua kipuja ja kohdun vastustamista sen asettamiseen, niin halusin määrittää ajankohdan mahdolliselle asettamiselle lomani alkuun. Tiputtelua saattaa esiintyä pitkäänkin ja jäin miettimään, että tahdonko viettää lomani side housuissa, onhan edessä kesä. Monenlaista mietittävää. Kunnes tulen johonkin tulokseen, niin syön hormoneja ja vuodan säännöllisesti ja runsaasti. 

Erityisen onnellinen olen gynekologini arvokkaasta ja asiallisesta kohtaamisesta. Lämmin tunnelma kahden naisen välillä, joista toinen on kokenut ja joka havaitsi minun epävarmuuteni. Hän käytti kaiken ajan vain minulle luoden ilmapiirin, että mihinkään ei ole kiire. 

Onko sinulla kokemuksia, joista voisi minulle olla hyötyä tässä mietintävaiheessa?

 

Share

Ladataan...
Naislaif

Uskotko taivaaseen? Jos uskot, niin millainen sinun taivaasi olisi? Minä tahtoisin, mutta minun taivaani on kovin tavanomainen.

Minun taivaassani eivät asu Jumalat eivätkä kaikki maailman olemassaolon aikana kuolleet. Ei, vaikka kovin toivoisin taivaan olevan raamatun kuvauksen kaltainen. Voi kuinka toivoisin taivaan olevan olemassa itsekkäistä syistä, sillä siellä tapaisin kaikki minua ennen kuolleet ja onni, ja rauha olisivat kuolemani jälkeen ikuisia. 

Kuvittelen taivasta. Onko taivas vain maapallon ympärillä vai levittäytyykö se avaruuteen asti? Jos ei levittäydy, niin onko kaikki kuolleet ihan pikkuisia, sillä epäilen tilan loppuvan ilman avaruuden suomaa lisätilaa. Puhuvatko kaikki samaa kieltä ja syödäänkö siellä? Entä onko vauvana kuollut edelleen vauva? Kehittyykö lapsena kuollut taivaallisessa tilassa henkisesti, vaikka fyysinen koko ehkä muistuttaisi edelleen lasta? Puhutaanko ääneen vai kulkeeko ajatukset taivaallisessa wifi-verkossa? Jos kukaan ei vanhene, ei koe tuskaa, ei näe nälkää, eikä koe surua, niin mitä he sitten tekevät? Ovat onnellisia ja harmonisia ja ajelehtivat henkistyneinä ja hymistelevät?

Kun näin epäilen ja tuumin, niin pelästynkö ennen kuolemaani ja liitän käteni yhteen tahtoen varmistaa taivaspaikkani, sillä onhan mahdollisuus että olen väärässä? Järkeni ei vain taivu uskomaan taivaaseen. Ei millään, vaikka tahtoni ja toiveeni aika ajoin toisin pyytävät. Missä tapaan tyttäreni, jos taivasta ei ole? Kenties on henkinen paikka, joka ei liity uskontoon, ei Jumalaan eikä taivaaseen. Olisiko niin, että kuolleet leijuvat ja liitävät kello viiden ruuhkassa, istuvat metrossa ja lomailevat Kanarialla? Saattaa olla niinkin, että kuoleman jälkeen ei ole mitään muuta kuin kuolema ja me elävät vain tahdomme olevan toisin, koska emme kestä lopullisuutta. 

Olen istunut ja ristinyt käteni rukoillen koko sydämeni kyllyydestä. Liitin rukoukseen pyyntöjä ja lupauksia, joihin en pystyisi vastaamaan. Lupasin, että en enää koskaan ja jos lapseni ei kuolisi, niin ainakin aina ja ikuisesti, mutta en koskaan sitä. Ei siis mitään järjellistä, vaan epätoivoisen äidin epätoivoista toivoa. Kaupankäyntiä jotta kuolema ei korjaisi, vaan kuulisi katteetoman lupaukseni ja uskoisi sen siitä huolimatta, että tietäsi minun sen heti tilaisuudentullen peruvan. Olen saanut luterilaisen kasvatuksen, joten ensimmäinen tekoni tapaturmapaikalla avun paikalle soittamisen jälkeen, oli istua ja rukoilla henkihieverissä. Ei auttanut rukous, mutta ei myöskään maallinen apu. 

Lapsen kuoleman jälkeen oli aikoja, jolloin toivoin kykeneväni uskomaan taivaaseen ja Jumalaan. Ajattelin uskon olevan ainoa polku lapseni luo. Ajan kuluessa havaitsin, että lapseni ei kadonnut kauas, vaan hän on olkapääni vieressä aina kun ajattelen häntä. Kuolleet eivät ole fyysisesti koskettavissa, mutta ajateltavissa ja tunnettavissa he ovat. 

Taivas on kaunis katsella. Taivaan tarkoitus on olla lintujen lentämistila, pilvien ajalehtimispaikka ja sen tehtävänä on sallia äänen ja valon kulkea esteettömästi paikasta toiseen. Taivaalle on kiva katsella ja pohtia kaiken maailman juttuja, mutta taivaassa ei asu kuolleita. Kuolleet asuvat muistoissa ja sydämissä. 

Share

Ladataan...
Naislaif

Istuessani bussissa, kahvilassa, ravintolassa tai odotusaulassa vajoan ajatuksiini, mutta en koskaan niin täysin, jotta sulkisin ohitseni kulkevan maailmaan täysin pois. Ollessani mieheni tai ystäväni kanssa liikeellä keskityn häneen, mutta silti ympäröivät äänet ja tapahtumat rekisteröityvät kovalevylleni. Rakastan ihmisten katselua ja pidän keskustelunpätkistä, jotka eivät ole minulle tarkoitettuja. jotka ajatuvat korviini. Arvailen, teen tulkintoja ja päätelmiä. Kuvittelen ihmisille elämiä ja asettelen heitä mielikuvitukseni mukaiseen muotoon. Ihmiset ovat loputtoman mielenkiintoisia. 

Lähdimme lauantaina mieheni kanssa Helsinkiin. Bussiin istuttuani korvani avautuivat kuulemaan ja näköaistini terästyi näkemään pieniä ohitse vilistäviä kohtauksia. 

..Selvästi isovanhemmat. Saattavat, jo aikuista lapsenalastaan, joka astuu bussiin vilkaisten taakseen. Hymyt ovat lämpimiä ja käsi heilahtaa hyvästiksi. Bussi on kaksikerroksinen ja nuori nainen kiipeää yläkertaan ja käytävän toiselle puolelle, joten hän ei näe isovanhempiensa etsiviä katseita. Isovanhemmat seisovat bussin lähtöön asti, ja yrittävät nähdä rapaisten ikkunoiden lävitse mihin heidän lapsenlapsensa asettuu. Bussi lähtee ja ikkunan lävitse vilkuttamiset jäävät väliin. Melkein tahtoisin käydä sanomassa nuorelle naiselle, että hän tietäisi isovanhempien seisoneen lähtöön asti ja etsineen häntä katseillaan. En kuitenkaan mene, vaan tartun hajamielisesti mieheni käteen. Käsi on lämmin ja vastaa kosketukseeni.....

....Puhelu ei ole miehen mielestä miellyttävä. Äänen jokainen sävy yrittää vakuuttaa häntä kuuntelevalle, ettei mies ole valmis tähän keskusteluun. Kertoo olevansa bussissa, mutta puhelun toinen osapuoli ei selvästi tätä tietoa noteeraa tärkeäksi. Äänensävy tummuu ja sanat ovat lyhyitä, mutta painokkaita. En tiedä sulkeeko mies lopulta puhelimen vai antaako keskustelukumppani periksi. Miehen astuessa bussista hän ottaa puhelimen esiin ja katsoo sitä pitkään, kuitenkaan soittamatta, vaikka jossain vaiheessa kuulin hänen lupaavaan. Mies siirtää puhelimen taskuun ja lähtee kävelemään. Mietin hetken häntä, joka odottaa puhelua.....

.....Perhe on suloiselta vaikuttava. Isovanhempia, vanhempia ja lapsia, selvästi reissuun lähdössä. Kuhinaa ja asettumista kahvin ja mehun ääreen. Pienen tytön puhetta, helisevää ja innokasta. Pienelle vastataan hajamielisesti, sillä aikuiset miettivät lippuja, maksun jakamista tasapuolisesti ja sitä onko sämpylä varmasti gluteeniton. Niin kuin aina, alkuhässäkän antaessa periksi kaikki rauhoittuvat. Pieni jatkaa höpinäänsä.....kakka, pylly, pieru ja kakkapökäle. Hihitystä. Kukaan ei kuule, ei puutu, joten pieni lisää panoksia. Kakka tulee kovemmalla äänellä, samoin hihitys. Katseet kiertävät tytön ylitse ja ilmassa leijuu hieman kiusallista tunnetta väärin valituista sanoista, mutta edes seuraavan pierun kovaan ääneen sanominen, ei kirvoita aikuisilta kieltoa ja muistutusta siitä mitä on soveliasta sanoa. Huomaan ärsyyntyväni, mutta keskityn sen huomatessani  mozzarellasämpylääni ja mieheni silmiin.....

......Tyttö istuu tärkeänä odotusaulan metallisella tuolilla ja lukee sanomalehteä. Voisi arvioida, että hän katselee enemmän kuvia ja tekee päätelmiään niiden perusteella. Hattu on iloisesti vinossa ja silmät ovat täynnä naurua. Hän kommentoi juttuja lehdessä ja nostaa jalan toisen ylitse istuen kuten aikuiset. Vieressä istuva nainen, ehkä äiti, istuu katsellen ihmisvirtaa. Tyttö juttelee ja nainen vastaa rauhalliseen sävyyn. Aihe, jonka tyttö kaivaa esiin on kovin ajankohtainen. Nainen kysyy tytöltä, että tietääkö hän mitä seksuaalinen häirintä oikeasti tarkoittaa. Ei tiedä pieni tyttö ja nainen kääntyy lapsen puoleen ja kertoo kauniisti, että jokaisella on oikeus omaan koskemattomuuteen ja oma keho on sellainen, johon kukaan ei saa ilman lupaa koskea. Tyttö nyökkää ja jatkaa lehden lukemista. Pidän naisesta, joka jatkaa ihmisvilinän seuraamista....

Kuulen reissun aikana kivaita äänenesävyjä, huutoja ja lempeästi lausuttuja sanoja. Kuulen saksaa, viroa, ruotsia, venäjää, englantia sekä kieltä, jota en tunnista. Näen väsyneitä kasvoja ja kasvoja, jotka pursuavat iloa ja innostusta. Kosketuksia, jotka ovat tarkoitettu vain kahden välille ja kiihkeitä suudelmia, jotka toisessa paikassa saisivat edetessään aikaan vaatteiden vähenemistä. Näen kerjäläisiä. Vierekkäin on kotimainen koditon sekä ulkomaalta saapunut kerjäläinen. En anna kummallekaan rahaa, vaan liityn heidät ohittaavaan ihmisvirtaan, joka näkee, mutta ei kuitenkaan näe. Tunnen syyllisyyttä ja huomaan selittäväni miehelleni, että olenhan ihan hyvä ihminen. Tahdon yhtäkkiä todistaa hänelle ja itselleni, että teen hyvää omalla tavallani ja osallistun rahallisesti ja vapaahetoisena ystävänä edes jollain tavalla. Ja silti, sanani tuntuvat tyhjiltä kantaessani samalla paperikassia, jossa on uusi takki, heräteostos. Koska olen ihminen, pääsen irti tuostakin tunteesta ja siirryn nauttimaan päivästäni mieheni kanssa. 

Kaiken vilinän keskellä huomaan olevani onnekas ja onnellinen elämästäni. Istuessani bussissa paluumatkalla huomaan haluavani kuulla vain mieheni ääneen ja vain hänen ajatuksensa. Siirryn kuplaan, jossa olemme vain me. 

Niin ja kävimme Kampissa ja Forumissa. Ostimme kaksi takkia ja joogatarvikkeita, mutta ne eivät olleet reissun tärkeimmät asiat, kivoja kuitenkin.  

Share

Ladataan...
Naislaif

Ihmettelen oloani. Kummastelen tuntemuksia. Mikä kumma vaivaa, kaivertaa ja kihnaa? Mitä puuttuu, sillä kaikki on hyvin? Katson kalenteria ja selailen sivuja. Merkintöjä on sutaisten tehtyjä tai sitten harkiten kirjoitettuja. Valitettavan paljon työhön liittyvää, joogaa, hieronta ja kampaaja. Ei kuulosta hullummalta. Kalenteria katsellen ja kuunnellen pientä sisäistä ääntäni tajuan kaihertavan asian, ikävä. Ikävä se on ja se on nimenomaan ikävä ystäviä. 

Ystävät, jotka tarjoavat toisenlaista naurua. Ystävien kanssa nauru on sielun sopukoista asti kumpuavaa. Ystävien välinen nauru sallii nauravan luonteen hulluille puolille, virheellisille sanoille ja epäonnistuneille asioille. Riemullista nauraa entistä elettyä ja sen aiheuttamalle myötätuntoiselle häpeälle. Hihittää entisiä poikaystäviä tai hymähtää nuorena annetuille ehdottomille mielipiteille. 

Itkukin on erilaista. Ystävän kanssa voi itkeä selittämättä, ihan vaan itkeä, kuin olisi kotona ja takkatuli lämmittäisi lohduttavasti. Itkeä voi senkin itkun, joka muutoin jäisi yksin itkettäväksi ja siten näkymättömäksi. 

Ystävä tuntee minut. Ystävän kanssa jatkunut ihmissuhde on kestänyt pidempään kuin seurusteluni, työsuhteeni ja kuntokuurini. Olen viettänyt osan ystävieni kanssa enemmän aikaa kuin vanhempieni. Harvassa ihmisuhteessa on aito itsensä kaikista eroavaisuuksista huolimatta. Osa ystävyyksistä on tuoreempia, mutta ihan kuin ne olisivat kestäneet ikuisesti ja olleet aina olemassa. 

Olen puhunut ystävien kanssa puhelimessa ja seurannut somessa. Kommentteja lisättynä hymiöllä ja viestejä, mutta ei fyysistä läsnäoloa. 

Minulla on siis ikävä ystäviä, näkemistä, tyttöpuhelua, juoruilua ja syvällisten tonkimista. Ikävöin katseita, jotka ovat tuttuja ja ilmeitä, joita katsomalla voi arvata mitä toinen kohta sanoo. Hiljaisuutta, joka voi olla ystävien välissä tuttavallisena ja levollisena. 

Kaiken hyvän elämäni keskellä, välitettynä, rakastettuna ja hyväksyttynä, minä ikävöin ystäviäni. Kalenterini kertoo, etten ole nähnyt heitä aikohin, mutta onneksi he ovat jossain tuolla ja ehkä ikävöivät minua. Niin ainakin toivon. Järjestän aikaa, jotta näemme, sillä joku päivä viestin sisältönä voi olla liian pitkä hiljaisuus ja ystävää ei enää olekaan. 

Ystäväni, tahdon sanoa, että rakastan teitä ja oikein kovasti rakastankin!

 

Share

Pages