Ladataan...

Kun jotain ei näe, sitä voi olla vaikea käsittää. Tähän sarjaan kuuluu ehdottomasti oman kehon toiminta, varsinkin se, mitä kaikkea ihomme alla näköaistimme ulottumattomissa tapahtuu ja mitä se vaatii.

Yksi selkeä väärinkäsitysten ja uskomusten viidakko koskee ruoantarvettamme. Se usein yli- tai aliarvioidaan ja erityisen huolissani olen porukasta, joka kuvittelee kehonsa toimivan lähinnä pyhällä hengellä tai voivan selviytyä kuinka vähällä ja yksipuolisella syömisellä tahansa. Törmään usein siihen, että ruoan ajatellaan automaattisesti varastoituvan rasvaksi ja siksi syömistä varotaan lihomisenpelossa. Oma lukunsa on myös porukka, joka elää päivästä toiseen huonoa omatuntoa syömisestä kantaen, erityisesti hiilihydraatit mielletään miltei myrkyksi, ja liian vähäiseen syömiseen päädytään seurauksena liian "terveellisesti" syömisestä. Aikeet ovat siis hyvät, mutta lopputulos huono. 

Sana aineenvaihdunta on kyllä jokaisen huulilla, mutta sitä, mitä se oikeasti tarkoittaa ja minkä verran kehon peruselintoimintojen pyörittäminen oikeasti vaatii, ei ymmärretä.  Aineenvaihdunta saatetaan liittää vain turvotuksiin, lihomiseen, laihtumiseen tai yleiseen fiilikseen. Oikeasti aineenvaihdunta on paljon paljon enemmän. Se on kaikkea sitä, mitä soluissamme, verisuonissamme, sisäelimissämme, aivoissamme, lihaksissamme yms. tapahtuu. Se on jatkuvaa palamista, hajoamista ja rakentumista, jota meissä tapahtuu päivittäin, joka hetki. Se on hengittämistä. Se on aineiden imeytymistä, kuljettamista ja varastoimista. Se on sanalla sanoen olemassaoloa ja olemassaolon mahdollistamista.

Ei mikään pikkuhomma siis. 

Siihen verrattuna, mitä meissä tapahtuu joka hetki, vaikkemme sitä pysty itse reaaliaikaisesti näkemään, on paljon massiivisempaa kuin maratonin juokseminen tai mikään muu liikuntasuoritus. Emme siis tarvitse ruokaa liikkuaksemme, vaan ollaksemme olemassa. Ja jos tästä näkökulmasta ajattelisi ruoan vähentämistä tai lisäämistä vain painon kautta, oltaisiin pahasti metsässä. Paino kun on sivutuote siitä, miten hyvin tai huonosti rakennuspalikoita aineenvaihduntaamme varten kehomme saa. 

Keräsin muutamia faktoja liittyen perusaineenvaihduntaan. Lähteenä käytin opiskeluajoilta tuttua Ravitsemustiede-opasta, teosta, joka kulki monella kurssilla mukana ja voin kertoa, että sen se on näköinenkin. Luettu on! :D

Varoitan etukäteen: tämä postaus sisältää jonkin verran kalorimääriä

Tiesitkö, että:

- Perusaineenvaihdunta kattaa jopa 75 % päivittäisestä energiantarpeesta? Toisin sanoen suurin osa ruoan tarpeestamme johtuu peruselintoimintojen pyörittämiseen kuluvasta energiasta. Ruoka ihmiselle on kuin bensaa autolle: sitä paremmin kulkee, mitä enemmän sitä saa.  Ja toisinpäin: ruoan pihistelijät usein kärsivät nuupahtaneen kehon syndroomasta oirena väsymystä, jaksamattomuutta, mielenkiinnottumuutta, huonosti nukuttuja öitä, ruoansulatusvaivoja, rasitusvammoja yms. Usein oireet helpottuvat ruokatankkauksella. Tämä tieto saattaa helpottaa lihomisenpelosta kärsiviä ihmisiä, syödä nimittäin huoletta ja hyvällä omallatunnolla vähän koosta ja sukupuolesta ja perintötekijöistä riippuen kunnon ateriat 4-5 kertaa päivässä ja puhutaan vasta siitä ruoan tarpeesta, joka kuluu vain olemassaolemiseen! Jos siis energiantarpeesi on arviolta 2000 kcal, siitä vähintään 1400 kcal kuluu vain siihen, että elät ja hengität. Noin 2000 kcal kuluttaa esimerkiksi arkiaktiivinen noin 60 kg nainen. 

- Loppuenergiantarve selittyy ruoansulatuksen "kustannuksilla" ja liikkumisella. Keho ei pysty hyödyntämään ruokaa ja sen sisältämää laskennallista energiamäärää koskaan sellaisenaan, vaan ruoan hajottamiseen ja imeyttämiseen käytetty työ maksaa kaloreita n. 10% kokonaisenergiantarpeesta. Tästä ilmiöstä käytetään nimeä termogeneesi, syömisen aiheuttaman lämmöntuotanto. Ylipäätään säännöllisesti syömällä ja pääosin pureskeltavaa ruokaa valitsemalla keho joutuu töihin, mikä pitää aineenvaihduntaa aktiivisena ja siten energiaa käyttävänä. Painonhallinnan tai yleisen hyvinvoinnin kannalta on siksi parempi syödä kuin jättää syömättä. Esimerkiksi noin 2000 kcal tarvitsevalla noin 200 kcal menee syömiseen. 

Liikkumisella tässä tarkoitetaan kaikkea lihasten, luiden ja nivelten käyttöä, ei siis pelkästään treenaamista. Kaikenlainen liikehdintä arjessa pitää kehoa aktiivisena. Tiettyyn pisteeseen asti enemmän liikuntaa tarkoittaa enemmän kulutusta, mutta sen jälkeen keho sopeuttaa energiankulutuksensa saantiin ja tarpeeseen. Tämä muun muassa selittää sitä, miksi vähän syömällä ja paljon liikkumalla paino ei välttämättä laske lainkaan.  Meillä on fiksu keho ;). Liikunnan osuus energiankulutuksesta on noin 15-20%. Energiamääränä siis keskimäärin 300-400 kcal, jos kokonaistarve heiluu n. 2000 kcal tietämillä.

- Nukkuessa perusaineenvaihdunta hiljenee vain n. 10%, olemme siis käytännössä päällä 24/7. Itse asiassa aivojen toiminnan kannalta yö on aktiivista aikaa. Unessa aivomme ns. puhdistuvat ja havaintoja ja opiskeltuja asioita järjestellään. Ei siis kannata jättää iltapalaa syömättä tai ylipäätään mennä nälkäisenä nukkumaan. Aivomme käyttävät pääosin energiana glukoosia, siis hiilihydraattia, ja siksi iltapalalla kannattaa nauttia esimerkiksi puuroa, hedelmiä tai marjoja tai leipää, mysliä ja jogurttia tai maitoa. Unohtakaa siis sääntö, ettei kello kuuden jälkeen saa syödä!

- Paastotessa perusaineenvaihdunta pienenee ja reilummin syödessä suurenee. Tämä selittyy paitsi syömisen vähenemisen myötä pienemmällä termogeneesillä, myös hormonaalisilla muutoksilla sekä pidemmällä aikavälillä aineenvaihdunnan aktiivisuuden kannalta tärkeän rasvattoman kudoksen,esimerkiksi lihasten, hajoamisella. Toisin sanoen, vähemmän lihasmassaa merkitsee pienempää perusaineenvaihduntaa. Määrä ei kuitenkaan ole keskimääräisesti mitenkään raju, nimittäin n. 10 kg laihtuminen merkitsee arviolta yhtä voileipää.

Erityisesti reilummin hiilihydraatteja esim. leipää, pastaa, riisiä, puuroa, hedelmiä, herkkuja yms. sisältävä ateria kiihdyttää energiankulutusta. Pitää siis paikkansa, että varsinkin pitkään rajoitulla ruokavaliolla elävät hyötyvät ns. tankkauspäivistä. Tämä muuten sopii myös muille kuin fitness-tyypeille: perusterveellisesti syövät voivat huoletta pitää karkkipäivänsä tai pizzaperjantainsa.

- Sisäelimet vaativat melkoisesti energiaa toimiakseen kunnolla. Perusaineenvaihdunnan runsasta energiankulutusta selittävät erityisesti sydän, maksa ja aivot. Aivojen energiankulutus on noin 20%, maksan noin 15% ja sydämen noin 10% perusaineenvaihdunnasta. Melkein puolet siis yhteensä! Vertailun vuoksi lihakset vastaavat samaa kuin aivot. Voisi siis yksinkertaistaen sanoa, että syömme aivojen ja lihasten toiminnan tähden! Eikä olisi yhtään liioiteltua näin sanoa, sillä ilman aivoja ja lihaksia liikuttamassa luitamme olisimme käytännössä patsaita vailla mielikuvitusta ja elämänhalua. Tästä näkökulmasta myös liian vähän syövät kärsivät todennäköisemmin väsymyksestä ja matalasta mielialasta. Jostakin se kalorivaje nimittäin on pois.

- Miehellä perusaineenvaindunta on suurempi kuin naisella, mutta ei liioitella tätäkään eroa. Parilla juustovoileivällä enemmän ero kaventuu. Sukupuolen lisäksi liikuntatottumukset, lihasten osuus yms. vaikuttavat, joten reilusti liikkuvat naiset: uskaltakaa syödä kunnolla, vaikka puolisonne siitä sanoisi mitä! Yhtälailla tosin miesten kohdalla olen törmännyt liian varovaiseen syömiseen. 

- Oma kokonaisenergiantarve lasketaan siis ynnäämällä perusaineenvaihdunta, termogeneesi ja liikunta. Lopputulos on vaihteleva ja yksilöllinen eikä mihinkään tiettyyn lukemaan sidottua. Arvioita voi tehdä oman painon ja liikunnallisen aktiivisuuden mukaan. Se, miten ruoka sulaa tai energiaa kuluttaa on yksilöllistä. Kehonkoostumus ja perimä vaikuttaa, samoin elämäntyyli ja sen vaatimukset keholle.  Keho elää ja uusiutuu päivittäin ja siksi ruokamäärätkin saattavatvaihdella päivittäin.  Keho sopeutuu hetkellisiin muutoksiin olivat ne sitten yli tai alle oman päivittäisen energiantarpeen. Vasta pitkänajan ylitykset tai alitukset alkavat tuntumaan selvästi.  Kalorimääriä luotettavampaa on seurata oman kehon vointia, palautumista liikkumisista, omia nälän ja kylläisyyden tuntemuksia, jotka auttavat ihan päivittäisellä tasolla kertomaan oman kehon tarpeista.

- Yksilöllisistä eroista huolimatta alle 1000-1200 kcal ruokavaliot ilman terveydenhuollon ammattilaisen valvontaa saa unohtaa. Nyrkkisääntönä jopa pelkästään toimistotyötä tekevälle lähdetään liikkeelle noin 1500 kcal ruokavalioista. Tämä tieto lähinnä niille, jotka kalorilaskentaa harrastavat, ei siis kehotuksena alkaa laskemaan kalorimääriä. Hyvä nyrkkisääntö ilman kalorimääriä on syödä 5 kertaa päivässä, noin 3-4 h välein ja joka kerta nälkä pois kylläiseksi asti ja niin, että kylläisyys säilyy seuraavaan ateriaan asti. Oman kehon kuuntelu kertoo oikeasti paljon, kun sitä vain malttaa kuunnella. Kun säännöllinen ja riittävä syöminen on hanskassa, voi alkaa hakemaan monipuolisuutta tarkistamalla esimerkiksi löytyykö lautaselta kasviksia ja välipaloilta hedelmiä ja onko jokaisella aterialla jokin selkeä kasviperäinen rasvan lähde. Hiilihydraattejakin saa löytyä joka aterialta puuron, myslin, leivän tai vaikkapa peunan tai riisin muodossa.

Nimittäin ne kuuluisat vatsavaivat ja väsymys, joiden vuoksi hiilihydraatteja usein pois jätetään, korjaantuvat usein ihan vaan riittävästi syömällä. Se kun pitää kehon ja mielen toimintakykyisenä. 

Syökäähän kunnolla,

Katja

 

Share

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Olen viime aikoina pohtinut onnellisuutta. Sitä, mistä se syntyy. Sitä, mitä ihminen tarvitsee voidakseen hyvin. Sitä, mistä tietää olevansa onnellinen. Sitä, miten voi säilyttää ja kokea uudelleen ja uudelleen.

On ehkä klisee todeta, että onnellisuus on mielentila. Mutta sitä se on. Onnellinen tai onneton voi olla rahasta, työstä, opiskelupaikasta, parisuhteesta, perheestä, iästä, sukupuolesta, koosta ja yleisestä terveydestä huolimatta. Onnellinen tai onneton voi olla missä ja milloin vain. Silti sitä helposti ajattelee ”sitten kun”. Sitten kun koti on siisti. Sitten kun olen kokoa x ja painan verran y kg. Sitten kun saan vatsapalikat näkyviin. Sitten kun olen saanut vakiotyöpaikan. Sitten kun löydän miehen /vaimon/ystävän/koiran/kissan. Sitten kun lapset ovat lentäneet pesästä. Sitten kun olen voittanut lotossa.

Oi, että me ihmiset rakastamme kylpeä hohdokkaissa haaveissa ja rajattomuuden olotilassa! Samaanaikaan kun sidomme itseämme erilaisin velvottein ja vaatimuksin, aikatauluin ja säännöin työhön, opiskeluun, perhe-elämään, parisuhteeseen ja projekteihin, kaipaamme vapautta. Vapautta tehdä, mitä itse haluamme milloin ja miten vain. Päiväunelmoimme maksavamme velat pois, matkustelemme lämpimissä maissa, juoksemme pitkin hiekkarantoja ja syömme kauniita salaattiannoksia ja juomme värikkäitä cocktaileja. Vailla huolen häivää vain nautimme olostamme.

Kuinkahan realistista tämä on, kysyn vain?

Kuinka moni etenee mielikuvissaan hetkiä eteenpäin noista haavekuvista? Että mitä sitten, kun rahaa jääkin enemmän tilille tai matkoilta on palattu? Mitä sitten kun juoksureissulta on palattu ja salaatit syöty? Mitä sitten, kun tavoitefarkut mahtuvat jalkaan ja selfie unelmakehosta otettu? Mikä todella muuttuu? Muutummeko itse sisältäpäin, vaikka ulkoiset puitteet vaihtuisivatkin? 

Sain suosituksen kirjasta Vapaudu riippuvuudesta –addiktiivisen persoonallisuuden paraneminen, jossa korostetaan onnellisuuden sisäsyntyisyyttä. Että ennen oivallusta siitä, kuinka rauha ja tyytyväisyys on meistä itsestämme kiinni, haemme aina vain uudestaan ja uudestaan kuin vaikkapa päihderiippuvainen uutta annosta kuvittelemaamme onnea tuovaa esinettä, asiaa tai ihmissuhdetta koskaan riittävää määrää saavuttamatta. Pelko ja yksinäisyys ajavat meitä toistuvasti etsimään ratkaisuja kokemiimme ongelmiin, mutta samalla toistuvasti päädymme umpikujaan. Toistamme samoja toimintamalleja aina vain uudelleen, kun pidämme kiinni uskomuksestamme, että onnellisuus rakentuu tietyin ehdoin ja merkkipaaluin. Että on ensin saavutetta se ja se, jotta tämä ja tuo voi onnistua. Keskitymme niin kovasti itse ratkaisun löytämiseen, että kadotamme ongelman ytimen. 

Mikään ei kuitenkaan riitä, jos ongelman ydin ei muutu. Meihin on lapsesta asti iskostettu illuusio ulkoisten asioiden onnea tuovasta vaikutuksesta ja roikumme kuin henkemme hädässä siinä käsityksessä. Vasta irtipäästäminen voi todella täyttää sen tyhjiön, jota olemme yrittäneet erilaisin keinoin täyttää. Vasta kun ymmärrämme, ettei onnellisuutta voi ostaa ja uskallamme pysähtyä itsemme äärelle kuuntelemaan, mitä todella olemme vailla, voimme oivaltaa, mistä onnellisuudessa on kyse. 

Kirjassa muistutetaan perustarpeiden merkityksestä.  Kun haaveilemme esimerkiksi etelän lomasta, saatamme kaivata lepoa, omaa aikaa ja rauhaa. Kun haaveilemme uudesta työstä, saatamme kaivata älyllisiä haasteita tai mahdollisuutta vaikuttaa omaan työnkuvaan. Kun haaveilemme kumppanista, saatamme kaivata lämpimiä sanoja ja arvostavia katseita. Kun haaveilemme ravintolaillallisesta, saatamme haluta ravita itseämme kunnolla. Perustarpeista on silloin kyse.

Ihmettelen välillä, miten vähän loppujen lopuksi perustarpeista puhutaan. Unesta, ruoasta, läheisyydestä, turvasta, luottamuksesta, rakkaudesta, arvostuksesta, itsensä toteuttamisesta. Jos tarjotaan pilleria tai pulloa, kuntokuuria tai uusia tavaroita ihmiselle, jolla nämä eri osa-alueet eivät ole kunnossa, hoidetaan vain pinnallisia oireita. Ei buranakaan päänsärkyä korjaa. Itse syy jää hoitamatta, jolloin pahan olon uusiutuminen on erittäin todennäköistä. 

Tiedän, ettei itsensä hoitaminen, itsestä huolehtinen ole todellakaan itsestäänselvää eikä helppoa. Kuulen usein perustarpeiden olevan sillä kuuluisalla "sitten kun"-listalla, mikä jaksaa hämmästyttää itseä kerta toisensa jälkeen, kun perustarpeiden tyydyttämisen pitäisi olla kaiken perusta. Aivan kuten pienen lapsen kohdalla, niin myös aikuisen kohdalla. Silti se ei ole näin käytännössä.

Kirjassa korostetaan omia valintoja, itseä tekijänä, ei uhrina, jolle asiat vain tapahtuvat. Onnellisuus on siis itse rakennettua, itse valittua? Tämän merkitys on helppo allekirjoittaa, tosin varmasti myös tuomita ja kieltää. Emmehän pysty vaikuttamaan kaikkeen. Emme niin. Mutta tarvitseeko kaikkeen edes pystyä vaikuttamaan? Onko onnellisuus jälleen kerran ehdollisesti rakentuvaa vai sittenkin se mielentila, tilanteesta riippumaton kokemus? Jos jäämme jumiin ajatukseen, että kaikkeen pitää pystyä vaikuttamaan, luoda ihanteellinen elämä onnellisuutta varten, etsimme taas onne palasia itsemme ulkopuolelta. Mutta jos lähdemme liikkeelle olemassaolevista olosuhteista, resursseista ja elämäntilanteesta itsessään, meillä on paremmat mahdollisuudet saada kokea hallinnan tunnetta omaan elämäämme ja onnellisuuteemme. 

Tämä voi kuulostaa kukkahattutätipuheilta, lässyttämiseltä tai liian softilta kovaan maailmaan. Samalla kuitenkin näen tässä juuri piilevän kaiken olennaisen omista perustarpeista huolehtimiseksi. Jos jäämme vain odottamaan, että joku muu tarjoaa meille sen, mitä tarvitsemme, olemme ikuisesti riippuvaisia ulkoisista tekijöistä, myös onnellisuutemme riippuu näin muista. Mutta jos haluamme itse vaikuttaa, on narut otettava omiin käsiin ja ryhdyttävä huolehtimaan siitä, että saamme sen, mitä tarvitsemme. Näin myös onnellisuutemme on omissa käsissämme. 

Kysymyksen "oletko onnellinen" voisi kysyä myös "pidätkö huolta itsestäsi". Jos vastauksesi on ei, sinulla on käsissäsi sekä ongelma että ratkaisu. Ehkä pitäisikin kysyä, tahdotko olla onnellinen? Tahdotko pitää huolta itsestäsi? Tahdotko ottaa avaimet omiin käsiisi, irrottaa muiden avaimista ja pysähtyä kokeilemaan, mikä käsissäsi olevista avaimista sopii lukkoon. Ja muista, ettei olennaisinta ole se, kuinka nopeasti löydät oikean avaimen vaan ne kysymykset, jotka heräävät, ja se pohdinta, jota teet etsiessäsi oikeaa avainta.

 

Näihin mietteisiin näin keskiviikko-iltana,

Katja

 

 

Share

Ladataan...

Nyt vihdoin viimeinen ja se konkreettinen postaussarjan osa sokerikeskusteluun :). Pahoittelen pientä blogitaukoa.

Eli eli. Minun mielestäni sokeriasiasta on tehty liian iso mörkö. En suinkaan kehota syömään mitä sattuu ja miten sattuu, mutta yleensä perusasioihin keskittymällä pääsee pitkälle tarvitsematta laskea tai miettiä syömisiä liikaa. Hyvä kommentti, joka on yksi esimerkki tällaisesta maalaisjärkisestä ratkaisusta, esitettiin ekassa sokerikeskustelupostauksessa. Ideana oli olla lisäämättä sokeria sinne, mihin se ei luontaisesti kuulu esim. puuro tai jogurtti. Näin ollen selkeät makeat herkut ovat oma lokeronsa ja perusruoka, johon arkiruoan tulisi pohjautua, oma lokeronsa. Niinhän sitä lapsillekin sanotaan, että ruoka ensin ja jälkkäri vasta sitten. Ruoka on nälkää varten ja makeat aterian täydentäjiä. Ylipäätään toinen maalaisjärkinen tapa syödä on syödä kuten lapsillekin opetetaan. 

Oma lukunsa on tietty porukka, jolle sokerinkäyttö mahdollistaa riittävän energiansaannin, sillä kehon kannalta riittävä energiansaanti on ihan ykkösjuttu elintoimintojen pyörittämiseen. Siksi sokeriasiassa ei ole aina kyse vähentämisestä tai tiettyjen tuotteiden poistamisesta, vaan veikkaisin, että keskimäärin ihmisten tulisi lisätä ihan kunnon ruokaa ja kasviksia ruokavalioonsa sokerinhimon taltuttamiseksi. Eli en koskaan lähde liikkelle asiakkaiden tai potilaiden kanssa herkkujen vähentämisestä, vaan aina ensin tsekkaan kokonaisuudessaan ruokavalion ja arvioin, mitä tarvetta herkuttelu paikkaa. Tunnesyömisessäkin ruokavalion kuntoonlaittaminen on ensimmäisiä askelia kohti tunteiden käsittelemistä muulla kuin ruoalla ja toisaalta syömisen hallinta onnistuu ylipäätään paremmin kun syö säännöllisesti, riittävästi ja monipuolisesti, toisin sanoen värikkäästi kunnon ruokaa aamusta alkaen noin 3-4 h välein. 

Kolmas maalaisjärkinen keino kohtuulliseen sokerinkäyttöön on juuri miettiä, millaista roolia sokeri omassa ruokavaliossa näyttelee. Onko se vain makeuttajana vai nälän taltuttamiseen vai pika-apua heikkoon oloon vai hetkellinen mielihyvän lähde ahdistavassa olotilassa. En ota nyt tässä kantaa mielihyväasioihin sen kummemmin ja nälkäasioista olikin jo yllä puhe. Sen sijaan tuo makeuttajan rooli on asia, johon liittyy kaksi pointtia: tottumuskysymys ja toisaalta korvaaminen.

Vaikka sanotaan, että makuasioista ei voi kiistellä, niin toistojen avulla on mahdollista opetetella tiettyyn pisteeseen asti uusiin makuihin ja esimerkiksi runsaan sokerin tai suolan käytön kohdalla vähentämisellä saadaan selkeästi makuaistit herkistymään ja ihminen pärjäämään vähemmällä makeutuksilla.  Suu tottuu, mutta tottuuko mieli?  Käytännössä se voi mennä hetkellisen totaalikieltäytymisen avulla tai korvaamalla sokerin roolia muilla makeuttajilla esimerkiksi luontaisesti makeilla marjoilla ja hedelmillä samalla omaa hedelmien ja marjojen syöntiään kohentaen. Tiedän keinotekoisia makeuttajiakin käytettävän, mutta itse en ole niiden kannattaja. Meillä on ihania makuja ihan luonnon omalta puolelta.

Hyviä makeuttajia esimerkiksi puuroon tai jogurttiin ovat lasten hedelmä- ja marjasoseet, lasten smoothiet, banaaninpalaset, mango, hunajameloni, mansikat, vadelmat ja vaikka pensasmustikat. Välipalaksi tai jälkkäriksi voi hyvin tarjota vieraillekin hedelmänpalasia, en usko kenenkään pahastuvan kauniin värisisestä reiluiksi lohkoiksi palotellusta hedelmäsalaatista. Eivät ehkä ekalla kerralla uppoa täydestä creme bruleen rinnalla, mutta onko se tarkoituskaan? Uusiin makuihin tottuminen vie aikaa ja toisaalta vaatii myös kärsivällisyyttä ja tahtotilaa. Ratkaisuna voi olla myös vaihtelu, välillä vanukasta, välillä marjarahkaa pienellä sokerilisällä ja välillä smoothie vain hedelmistä, marjoista ja maidosta. Lisänä toki reilu ripaus uteliaisuutta ja avointa mieltä. 

Ei sen tarvitse olla joko tai...

Joskus tottumus ajaa meitä runsaamman sokerin luokse. On totuttu, että herkkupäivänä vedetään säkkitolkulla karkkia tai litratolkulla jäätelöä maistamatta todella, miltä yksittäinen suupala oikeasti maistuu. Niin herkkuja kuin viinaakin vai? Herkuttelu voi olla määrämitallinen suorite pahaan oloon asti, huiput saadaan vasta sokerihumalassa. Tässä kohtaa voisi kysyä, että miten se kohtuukäytön käsite? Ehkä kourallinen karkkia ei tunnu miltään jättipussin rinnalla, mutta vertaus alkoholiin on siinä mielessä osuva, että nautintoainehan sokerikin on. Vaikka itse sokeririippuvuuteen en suoranaisesti usko, vaan näen sen seurauksena muista elintavoista, niin yhtä vakavalla asenteella runsaaseen sokerinkäyttöön kuitenkin saa suhtautua. Tarvittaisiinko kieltoja, jos sokerinkäyttökulttuuri olisi meillä hanskassa?

Tottumusta voi olla, että aina kahvin kera pitää olla jotakin, mistä voi tulla ongelma, jos kahvikupillisia kertyy useampia päivän mittaan. Tai, että pöydässä pitää olla katettuna sen seitsemän sorttia pullaa ja pikkuleipiä, jos vieraita tulee kylään tai juhliin, vaikka tänä päivänä arvostetaan enemmänkin minimalistisuutta, ympäristöystävällisyyttä ja terveellisyyttä. Eli ei se määrä, vaan laatu.

Vaikka elintarviketeollisuus tuottaa yhä parempaa sisältöä kauppojen hyllyille, on meidän myös kuluttajina ymmärrettävä pysähtyä nauttimaan niistä erilaisista makuvivahteista, mitä purkit ja pussit pitävät sisällään. Ja toki päästävä irti siitä pula-aikaisesta ajatuksesta, että kerralla pitää syödä niin paljon kuin irti saa. Ei nimittäin tarvi, kun meillä on 24/7 mahdollisuudet ostaa ja saada mitä vain mistä vain ihan kotinurkilla.  Saa syödä hyvää ja saa nauttia makeasta, mutta vähempikin riittää, jos vain oikeasti keskitymme maistamaan sitä, mitä syömme. 

Itse asiassa tottumuksista puheenollen pinttyneitä uskomuksia saisi päivittää myös vierasvarojen suhteen. Miksi jääkaapissa tai kaapeissa pitäisi lojua vuoden ympäri keksejä, kakkua ja jäätelöä? Ihan vain varmuuden vuoksi? Jos ennen kylään pamahdettiin yllättäen niin, että kahvin kera ei ollut mitään tarjolla, ei edes maitoa, nykyään taidetaan suunnitella vierailut vähän liiankin tarkasti ja aikataulutetusti. Eiköhän siihen tilaisuuteen ehdi ostaa, jos tarvitsee, vaikka lähikaupasta Pirkan känttypitkon tai paketin Ingmanin parasta. Ja jos ei, niin tuokoon vieraat itse sen, mitä tarvitsevat, jos liian tiivillä aikataululla hektiseen arkeen tunkeutuvat.

Ihan oikeasti, eikö olennaista ole se ihmisten eikä lusikoiden kohtaaminen?  Sillä kyllä ne vierasvarat menevät lopulta omiin suihin, vaan "koska on pakko, etteivät ne pilaannu". Ei sillä, että herkuttelussa olisi mitään pahaa, mutta jos omassa sokerinkäytössä juuri vierasvarat ovat ne suurin lähde, niin tässä kohtaa suosittelen päivittämään omat käsitykset vieraanvaraisuudesta.

Tottumus voi liittyä myös tapaan ostaa suklaapatukka tai kaksi aina kaupassa käydessä. Ymmärrän itselle pienen kivan ostamisen ilon, mutta jos kaupassa käy useana päivänä viikossa ja herkuteltua tulee muutenkin, voi pidemmän päälle olla tarpeen korvata pikku makea jollakin muulla. Tai ylipäätään tyytyä perusostoksiin. Kuten sanoin jo aiemmin, arki saa näyttää ja tuntua arjelta. Kaikkea ei tarvitse saada, vaikka haluaisi.

Kuitenkaan en lähtisi tilannetta ratkomaan kielloilla, vaan pohtimalla, mikä merkitys omalla pikku ostoksella on? Mikä voisi tuoda vastaavaa iloa? Lehti? Purkkapaketti? Vai onko kyseessä sittenkin nälkä, joka piinaa kesken kauppareissun ja saa haluamaan äkkiä jotakin energiaa helpotukseksi? Siinä tapauksessa kehottaisin syömään välipalan ennen kauppaan menoa.

Itse saan iloa uusien tuotteiden ostamisesta tai uusien reseptien kokeilemisesta. 

Välillä tuntuu, että yksinkertaistan, mutta vaikka kuinka asioita eri kantilta pohdin, päädyn usein samaan lopputulokseen: nälkä on monen ongelman ytimessä tottumusten ja suhtautumistapojen ohella. Toki nälkään johtaneita syitä ja tarinoita taustalla voi monia ja niitä yhtään väheksymättä totean silti, että riittävällä kunnon ruoan syömisellä aamusta alkaen päästään pitkälle monen asian suhteen. Olisiko meillä ongelmaa sokerin kanssa ja toisaalta niin suurta tarvetta sen ympärille rakentuneeseen kohuun, jos meillä olisi perusasiat syömisessä kunnossa? Jos söisimme perusruokaa, niin leipää, maitoa, rasvaa, lihaa, perunaa ja riisiä ilman suurta hysterisointia ja rakentaisi keinotekoisia rajoitteita perusruoan ympärille? 

En kiellä, etteikö maito tai vilja tai liha yms. voi aiheuttaa jollekulle oireita, jotka pitää huomioida, mutta uskallan kokemuksellani väittää, että suurimmalle osalle ihmisistä nämä rajoitteet tuhoavat luontaista ja omaa tapaa syödä järkevästi. Suurin osa joutuu hakoteille ja suhde syömiseen häiriintyy. Suurimmalle osalle syntyy turhia pelkoja syömistä kohtaan. Syömisen ei kuulu olla vaikeaa ja juuri sellaiseksi se muuttuu, kun hyvää systeemiä, joka meissä jokaisessa on käyttöottoa vailla valmiina sisäänrakennettuna, ronklitaan ulkoapäin tulevilla säädöksillä. 

Pahoittelen, että en pysty tarjoamaan teille hienoja kaavioita, listoja ja reseptejä sokerinkäytön vähentämiseen, jos niitä klikkasitte hakemaan. Koska tämä blogi ei ole niitä varten. Eikä tämä ravitsemusterapeutti niin toimi. Minun vastaanotollani pysähdytään perusasioiden äärelle, puhdistetaan pöytä rajoitteista ja aloitetaan uudelleen rakentamaan omannäköistä syömistä ja rentouttamaan suhdetta syömiseen. En peruskorjaa resuja ruokavalioita, en kikkaile erityisruokien kanssa, en tee pilkuntarkkoja ja aivan liian vähään ruokamäärään perustuvia ateriasuunnitelmia. Minä kyseenalaistan nykyisen ruoka- ja ulkonäkökulttuurin, joka palvelee syömishäiriöitä, nuutunutta aineenvaihduntaa, väsymystä, masennusta, turvotuksia, kipuja ja ahdistusta. Minä kannatan eri näköisiä ja -kokoisia ja eri tavalla eläviä ihmisiä ja maalaisjärkisiä sääntöjä.

Tämän postauksen tärkein sanoma ja piste sokerikeskustelulle tulee tässä: Syökää kunnon ruokaa aamusta alkaen. 

Huh. Tulipa hyvä olo päättää tämä viikko näihin sanoihin, joita niin monesti minun suustani kuulee, mutta joka aina vaan on niin totta. Pitkän aikaa tätä postausta olen mielessäni pyöritellyt ja kuvitellut, miltä se näyttää ja mitä infoa antaa. Se ei kuitenkaan tullut ulos sellaisena tähän koneelle. Ei tullut, koska itse pyrin näkemään ja katsomaan pinnan alle. Miksi, mitä varten ja vielä kerran miksi. Pyrin ratkaisemaan sen, mikä todellinen ongelman ydin on, en maalaamaan pintaa nätimmäksi tietäen, että vaikutus kestää vain hetken. Burana on sitä varten, jos oireet haluaa pois. Ravitsemusterapeutti sen sijaan on sitä varten, että syömisiä katsotaan kunnolla monelta eri kantilta. Lopputulos ei aina näytä mediaseksikkäältä, mutta voin kertoa, että toimii!

Hyvää viikonloppua kaikille!

-Katja

Share

Pages