Ladataan...

 

Arvatkaapa, mikä on yleisin sana, joka vilisee ihmisten muutospuheissa? Aivan. Otsikon mukaisesti sana on ”pitäisi”. ”Pitäisi nousta aiemmin syömään aamupalaa”, ”pitäisi käydä illalla kävelyllä”, ”pitäisi tehdä ruokaa valmiiksi seuraavalle päivälle”, ”pitäisi alkaa syömään enemmän kasviksia”, ”pitäisi ottaa eväät mukaan”. Esimerkiksi säännöllisempään syömiseen, liikunnan tai kasvisten määrän lisäämiseen ja pidempiin yöuniin liittyen lentää kuin apteekin hyllyltä ratkaisuehdotuksia ja ideoita tilanteen petraamiseksi. Mutta arvatkaapa johtavatko ne käytännön tekoihin asti?

Harvoin.

Tiedämme helposti, miten toisten tulisi tehdä. Tiedostamme myös, missä asioissa meidän itse tulisi kehittyä, mitä "pitäisi" tehdä. Mutta miksi ne ideat jäävät sille pitäisi-asteelle? Miksi aamupala ei tule syötyä tai miksei ulos tule lähdettyä työpäivän jälkeen? Miksi kaupasta ei osteta kerralla kunnolla ruokaa useammalle päivää ja miksi kasviksia ei lisätä lautasen reunalle? Miksi muutos on niin hankalaa?

Tässä päästäänkin sitten itse asian ytimeen. Tässä kohtaa ideointi-innostus yleensä tyssää tai ainakin hidastuu. Kun joutuu miettimään vakavammin, miksi ei toimi, kuten voisi tai haluaisi, tulee usein hiljaista. Veikkaan, että taustalla ovat paitsi arjen realiteetit, myös pelko siitä, että joutuu kohtaamaan muutoksen tuomia epämukavuuden tunteita. Kuka nyt haluaa ehdoin tahdoin kokea pahaa oloa? Veikkaan myös, että osa siitä pahasta olosta on häpeää, syyllisyyttä ja itsesyytöksiä ihan vain siksi, että joutuu myöntämään itselleen toimineensa itseä kohtaan väärin, ehkä jo pidemmän aikaa.

Ja toki muutos tuntuu ikävältä. Se ei ole helppoa, ei ole, koska rutiinit ja tottumukset ovat ihan aivojen tasolla muotoutuneet vahvoiksi reiteiksi. Muutos tarkoittaa uusien polkujen tallaamista ja sehän ei tapahdu ihan hetkessä. Ei, se vaatii toistoja ja toistoja, ja sittenkin vielä toistoja. Mieli ja keho pyrkivät takaisin aiempaan olotilaan, vaikka se olisi kuinka huono tahansa. Tämä on helppo ymmärtää esimerkiksi ryhtiä korjatessa, jos on tottunut aiemmin istumaan ja seisomaan lysyssä. On tietoisesti ajateltava sekä istuessa, seisoessa että liikkuessa, missä asennossa jalkojen, keksivartalon ja niska-hartiaseudun tulee olla. Alkuun asento tuntuu todella luonnottomalta, mutta hiljalleen siihen oppii. Työtä joutuu tosin tekemään jatkossakin uuden asennon ylläpitämiseksi, mutta se ei tunnu enää niin vaivalloiselta kuin alussa. Siitä saattaa jopa oppia tykkäämään.

Ihan samalla tavalla syömiseen liittyvät muutokset voivat olla alkuun luonnottomia. Mutta se, että jokin ei heti tunnu omalta, ei tarkoita sitä, että on syytä jättää leikki heti sikseen. Varsinkaan, jos muutoksesta olisi jotakin selkeää hyötyä vaikkapa terveydelle tai omalle elämänlaadulle. (Ja huom! Terveys ja elämänlaatu eivät ole sama asia. Jollekin luopuminen vaikkapa runsaasta voin käytöstä voi merkitä elämänlaatuun miinusta, kun taas verisuonet kiittäisivät. ) Miksi-kysymysten lisäksi tarvitaankin minkä vuoksi-kysymyksiä. Mitä tapahtuisi, jos söisit aamupalan? Miten hyötyisit siitä?

Ja jotta homma ei menisi liian yksinkertaiseksi, on vielä ilmoille heitettävä pari olennaista muuttujaa: oma halu ja mahdollisuudet tehdä muutoksia. Jos ”pitäisi”-puheet eivät johda mihinkään, ei ehkä ole sopiva aika muutokselle. Tai oma halu astua epämukavuusalueelle ja oma sietokyky kestää muutoksesta mahdollisesti kumpuavia epämieluisia tunteita ei ole tarpeeksi vahva. Itse uskon vahvasti tähän jälkimmäiseen. Muutoksessa kun harvemmin on kyse vain uusista teoista. Muutos voi herättää itsessä sellaisen tunne- ja ajatusmyrskyn, että sitä mieluummin välttelee kuin tarkastelee uteliaana. Aletaan siis puhua tunnesäätelykyvyistä ja ylipäätään itsesäätelykyvyistä. Ollaan siis jo huomattavasti syvemmällä mielen toiminnassa.

Toisaalta, onhan joskus kyse myös pelkästään laiskuudesta. Tai siitä, ettei vain jaksa tai tykkää tehdä sitä, mitä pitäisi, vaan valitsee mieluummin jotakin mukavaa tekemistä. Tai no, sitten päädymme kuitenkin siihen, että muutos tuntuu ikävältä ja jostakin syystä sitä ei halua kokea. Ei vaikka, kuinka pitäisi. Eli summa summarum, pitäisi-puheet heijastavatkin vaikeilta tuntuvia asioita? No, mites tehtäisiin muutoksista mukavampia?

Kertokaahan omia kokemuksianne siitä, millä tavoin olette saaneet itsenne liikkeelle, vaikka ei millään hotsittaisi?

-Katja

Share

Ladataan...

Käytännön ravitsemusterapiatyössä yksi ilmiö nousee ylitse muiden: tiedetään, mitä pitäisi tehdä, muttei tiedetä miten. On niin helppo antaa ympäripyöreitä vinkkejä ja neuvoja sen suhteen, mitä pitäisi syödä, että unohdetaan suomentaa sanoma käytännön kielelle. Harvemmin kun kauppaan menemme ostamaan pehmeitä rasvoja tai proteiinin lähteitä tai vähäsuolaisia tuotteita. Ei, kyllä me ostamme leipää, lihaa, maitoa, margariinia ja perunoita ja tarkemmin vielä tietyymakuisia tai tietyn valmistajan tuotteita. Tälle viimeksi mainitulle tasolle toivon usein ravitsemuskeskustelua käännettäväksi. Sillä arvatkaapa kuka sitä keskustelua sitten lopulta käy? Totta, ravitsemusterapeutit, ja se on hyvä, mutta yhtälailla totta olisi vastata, että ei kukaan. Ja uskallan väittää, että suurimmassa osassa tapauksia ei ole selvää käsitystä siitä, miksi ja miten neuvot ja suositukset arjen tilanteissa toteutetaan.

Tässä kohtaa lapsuuden tottumuksilla on iso rooli. Sillä, miten lapsi ja nuori oppii syömään kotona ja toisaalta sillä, miten vanhempien vanhemmat ovat lapsensa syömään opettaneet jne. Vaikka neuvolassa ohjataan säännölliseen ja monipuoliseen syömiseen koko perhettä, jää loppujen lopuksi ohjeiden totetutuksesta vastuu vanhemmille tai muille perheen ruokahuollosta vastaavalle. Jos esimerkiksi tässä kohtaa maailmat terveydenhuollon ja kodinhuollon välillä eivät kohtaa, syntyy rikkinäisen puhelimen efekti. Tai sitten ei tapahdu mitään.

Nostan lapset esille siksi, että suurin huoli tällä hetkellä esimerkiksi sokerinkäytön suhteen on juuri näistä tulevaisuuden toivoista. Lasten sokerinsaantia on syytä vähentää. Ei välttämättä reippaalla kädellä, mutta vähentää kuitenkin. Koska naperot eivät hoida kauppareissuja eivätkä valmista aterioita kotona, kääntyvät katseet vanhempiin. Millaista ruokaa ja kuinka usein lapsille tarjotaan ja millaisia ruokamuistoja ja -tottumuksia rakennetaan?

Esimerkiksi 10-vuotiaan koululaisen päivän sokerisuositus on maksimissaan 15 sokeripalaa päivässä. Aikuisilla vastaava määrä on miehillä noin 26 palaa ja naisilla 22 palaa. Lapsilla suositus ylittyy nopeasti, jo yhdellä maustetulla jogurtilla tai viilillä yhdistettynä lasilliseen mehua. isossa karkkipussissa (300 g) löytyy peräti 70 palaa sokeria, joten välttämättä yksi lapsi ei tarvitsisi isoa karkkipussia yksin syötäväksi, vai mitä?

Yksilötasolla toki on aina huomioitava kokonaisuus, eli mikä on energiantarve, ruokahalu, syömiskyky yms. sillä riittävä energiansaanti on kaiken a ja o. Pelkät sokeripalat silmissä ei siis lasten syömisiä tarkastella, mutta lasten kohdalla huoli on siksikin suuri, että lasten itsesäätelykyvyt ja toisaalta tietotaitotaso hyvästä syömisestä ovat vasta kehittymässä. Lapsella nälkä ei välttämättä ohjaa fiksusti syömään kouluruokaa, jos se ei maistu, eikä hän ala surauttelemaan hedelmistä ja marjoista trendikkäästi smoothieita koulun jälkeen fiksuna välipalana. Ei, nälkä ohjaa syömään, mitä on tottunut, mitä kotoa tai kaupasta helposti löytyy tai mitä kaverit syövät. Nälkä ohjaa syömään hyvää ja helppoa ruokaa, oli siinä sokeria tai ei. Tai juurikin sokeripitoisia ruokia valitaan, niistä kun nälkä lähtee nopeasti.  Ylipäätään fiksu syöminen lähtee liikkeelle siitä, mitä kotoa kaapeista helposti löytyy ja mitä on tottunut aterioilla syömään. Sama niksi pätee myös aikuisiin. 

Tässä kohtaa haluan muistuttaa turhan tiedon vaarallisesta vaikutuksesta. Jos sokerinkäytöllä hifistellään ja jätetään hedelmätkin kauppaan liiallisen sokerinsaannin pelossa, saatetaan unohtaa korvata poisjätetyt ruoat sopivilla vaihtoehdoilla. Siis, jos syöminen muuttuu hankalammaksi ja aikaavievemmäksi siksi, että keskitytään yhden yksittäisen ravintoaineen saantiin, päädytään mitä todennäköisemmin vaihtoehtoihin, joissa a) kärsitään nälkää, koska kotoa ei löydy lapselle tuttua, hyvää ja helppoa syötävää b) päädytään kapinamielessä ostamaan omat eväät kaupasta (näistähän ei äidille aina kerrota ;)). 

Ei, meillä ei ole yleinen ongelma hedelmien liiallisesta syömisestä. Meillä on kansallinen ongelma liian vähäisestä kasvisten, hedelmien ja marjojen syömisestä. Meillä on kansallinen ongelma LASTEN sokerinkäytöstä. Lauantain karkkipäivä on enää 80-luvun lasten muisto vain, nyt on mahdollisuus ostaa mitä vain missä vain (ei minun nuoruudessani Seppälässä myyty karkkeja!). Ratkaisu tähän ei ole täyskielto tai sokerittomuus päiväkoteihin, vaan maalaisjärjen pitäminen mukana tässä hullunmyllyravitsemuskeskustelussa ja sen vaaliminen omassa lähipiirissä. 

En yleensä harrasta sokeripalakeskustelua. Vierastan tätä lukema- ja ravintoaine edellä käytävää keskustelua. Se tekee syömiseen  jotakin todella vastenmielistä sävyä. Syömisenhän pitäisi olla iloinen ja mukava asia, terveydellisiä ja tutkittuja faktoja tietenkään väheksymättä. Ehkä oma mielipiteeni on muodostunut työni myötä, kun olen raa'alla tavalla huomannut, miten pahasti ihmiselle käy, kun syöminen ja lukemat alkavat hallita elämää.  Itse korostan terveen ruokasuhteen merkitystä sekä säännöllistä, riittävää ja värikästä syömistä. Näissä kun on PALJON ongelmia, ainakin omassa potilasryhmässäni. Ja niissä vasta terveydellisiä seuraamuksia vasta onkin! 

Mutta tässä postauksessa teen poikkeuksen. Haluan muistuttaa, missä sitä sokeria oikeasti on suuria määriä. Haluan siirtää katseen leipäpussien ja lihaliemikuutioiden sokerimäärien tuijottamisesta näihin arkisiin tuotteisiin ja sen pohtimiseen, mikä tilanne omalla kohdalla ja omassa perheessä on näissä tuotteissa. Onko ongelmaa, onko tarvetta vähentää vai onko tilanne ok? Kuinka suuressa osassa limsat, vanukkaat ja herkut ovat arkista syömistä? Korvaavatko ne jotakin, millainen rooli ja merkitys niillä on? Tyydytetäänkö niillä nälkää, kiukkua, tylsyyttä nopeasti vai ovatko ne pikemminkin viikonlopun yhdessäoloon kuuluvia nautintoaineita kohtuumäärissä? Mahtuuko muuta syömistä mukaan? Tässä nimittäin piilee se ydinkysymys: mitä syödään tai mitä ei syödä, jos sokerilliset tuotteet valtaavat ostoskorin?

Jos homma jo sujuu, niin onnittele itseäsi! Tämä tahtoo unohtua. Tyytyväisyys omiin syömisiin. Se, ettei koko ajan syömisiä tarvitse muuttaa johonkin suuntaan. Sillä se tasapaino riittävän syömisen ja terveellisen syömisen välillä on joskus hyvin hauras: liika terveellisyys, liiallinen syömisten syynääminen ja kontrollointi saattaa keikauttaa vaakaa liian vähäisen syömisen puoleen ja siitä kellahdetaankin sitten toisenlaisiin ongelmiin. Myös hyvän syömisen eteen pitää tehdä töitä, se ei tapahdu itsestään. Jos aikaa ja energiaa jää ylimäärin, hoida itseäsi muilla keinoin. Käy hierojalla, opettele uusi harrastus, halaa miestäsi ja lapsiasi useammin, lakkaa kynnet tai kudo vaikka läpimät sukat. Anna syömisten välillä olla. 

Sokeri ei siis ole ensimmäinen asia, johon ihmisten syömisissä huomiota kiinnitän. Joskus sokeriasiat hoituvat ikäänkuin itsestään, kun muita asioita sokerinkäytön ympärillä muutetaan. Itse nimittäin ajattelen syömistä isona kokonaisuutena, jossa jokainen palanen vaikuttaa toinen toisiinsa. Sokeri on siinä kokonaisuudessa kuin neula heinäsuovassa enkä lähde väkisin sitä systeemiä hajottamaan. En usko sokeririippuvuuteen, uskon häiriintyneeseen ruokasuhteeseen ja ruoansäätelysysteemin sekoittumiseen. Ja sen haluan korjata!

Minulla olisi yksi todella iso toive erityisesti makeisteollisuudelle: haluan syödä karkkia, mutta en 300-400 g pusseissa. Haluan napata hyllyltä 100 g karkkipussin, jossa on niitä samoja karkkeja, joita löytyy uutuusjättipusseista. Irtokarkkilaarit pelastavat monesti karkkihampaan kolotuksen, kun voi itse valita juuri sen verran kuin haluaa. Säännöllisesti, riittävästi, värikkäästi, mitään itseltä kieltämättä ja laihduttamatta syömällä kun ainakin oma makeanhimoni tyydyttyy pienemmälläkin määrällä vaikkapa pienellä kourallisella, joskus vain muutamalla lempikarkillani. En huolehdi sokeripaloista. Huolehdin muusta syömisestä. Ja niin on hyvä :)

Mitä ajatuksia sokeripalakeskustelu tai suuret karkkipussit ja hedelmäpaniikit teissä herättävät?

-Katja

Ps. Seuraavassa sokerikeskustelupostauksessa mennään sokerinsyömisessä vielä käytännönläheisemmälle tasolle.... Jatkoa siis luvassa, stay tuned! 

Share

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Hyvä tavoite motivoi. Hyvän tavoitteen eteen tekee töitä huonompanakin päivänä. Hyvä antaa suuntaviivoja tekemiselle. Hyvä tavoite palkitsee. Hyvä tavoite noudattaa TARMO-periaatetta. Se on tarkka, ajallisesti määriteltävissä, realistinen, mitattata ja itse asetettu. Hyvä tavoite kertoo, mitä tehdä, miten ja milloin. Hyvän tavoitteen arviointi ja seuraaminen on helppoa.

Äkkiseltään ajateltuna painotavoitteet ovat todella hyviä tavoitteita. 5, 10, 15, 20 tai 30 kg viikossa, kuukaudessa tai puolessa vuodessa. Kuulostavat selkeiltä ja jämpteiltä.  Laihtumisen onnistuminen pitäisi olla taattua.

Silti harvemmin näin on. 

Minäpä kerron miksi. Emme voi meihin istutetuista harhaluuloista huolimatta koskaan vaikuttaa suoraan painoon. Se on aina sivutuote, lukema, joka vaihtelee muun muassa stressin, elämäntapojen, syömisen, juomisen ja kuukautiskierron mukaan. Ulkoisilla tekijöillä voimme vaikuttaa sisäisiin tekijöihimme, mutta silloinkin aina tiettyjen raamien, kuten perimämme, sisässä. Meissä on tietty määrä grammoja ja kiloja sisäelimiä, nesteitä, luustoa ja muita kudoksia, joista rakennumme. Meissä jyllää koko ajan tietyntehoinen aineenvaihdunta, toisilla vilkkaampi, toisilla väsyneempi. Olemme eläneet erilaisissa olosuhteissa ja meillä on erilaisia haluja, toiveita ja mieltymyksiä. 

Niiden tunkeminen tiettyyn muotiin on kuin tunkisi neliötä ympyrän sisään. Ei helppoa eikä aina edes mahdollista. Silti haluamme uskoa, että voimme tehdä sen. Keksimme päästämme numeron, yhdistämme siihen kärsimättön ja epärealistisen aikataulun ja oletamme kehomme lähtevän mukaan tähän leikkiin. Ja olemme vielä yllättyneitä, pettyneitä ja turhautuneita, kun leikki ei tuotakaan tulosta.

Keskustelin tänään erään äidin kanssa lapsille asetettavista tavoitteista. Kun haluamme, että lapsi syö paremmin tai siivoa jälkensä tai tekee läksynsä tai tai tai, keksimme hauskan tavan tehdä töitä tavoitteen eteen  ja tarjoamme siitä palkkion. Tarrat, raksit ruutuun tai hymiöt muistuttavat päivä päivältä onnistumisista paperilla jääkaapin ovessa ja näyttävät samalla, kuinka paljon palkkion saaminen vielä vaatii. Lapsen tapa hahmottaa aikaa on erilainen kuin aikuisilla ja siksi ajattelemme tällaisen systeemin olevan juuri lapsille sopiva. Konkreettinen, selkeä ja mukava.

Tässä kuitenkin samalla tehdään virheellisesti se oletus, että aikuiset kestävät paremmin abstraktimpia ja totisempia tapoja työskennellä tavoitteiden eteen. Lapsille suunnatuissa versioissa ovat juuri ne avainasiat vaikkapa onnistuneeseen painonhallintaan ja silti niitä aikuiset käyttävät aika heikosti. Aikuiset tekevät muutoksia ennen kaikkea tylsästi ja liian monimutkaisesti, liian vähän palkitsevilla ja aivan liikaa työtä vaativilla keinoilla. Kun tähän lisätään vielä epämääräisesti etenevä tavoite, ei varmaankaan tarvitse ihmetellä, miksi niin moni hyvältä kuulostava painonhallinta tai fiksumpi syöminen kaatuvat heti ensi metreillä. 

Painotavoitteet eivät ole hyviä, koska:

1. Painolukema ei käyttäyty kuten haluamme, sillä on oma elämänsä ja tulee olemaankin. Vaikka kuinka ravaisit vaa'alla monta kertaa viikossa, ei viisari heilahda sinun mielesi mukaan. Vaikka kuinka kokisit tekeväsi sydän verellä ja hiki hatussa töitä painon putoamiseksi, ei viisari heilahtele sinun näkemyksesi mukaan. Kehollasi on omat näkemykset sille sopivasta painosta, painonpudotustahdista ja vaadittavista muutoksista. Opettele tuntemaan kehoasi, fysiologiaa ja ota opiksesi painohistoriastasi. Ota tarvittaessa ammattilainen arvioimaan tilannetta kanssasi.

2. Koska lukema ei käyttäyty kuten haluamme, sen muuttuminen tai muuttumatta jääminen ei palkitse. Saatat tehdä juuri oikeita asioita, kokea itsesi virkistyneemmäksi ja kehosi toimivammaksi, mutta paino ei välttämättä muutu samassa suhteessa. Siksi painoon sidotut palkkiot saattavat tulla harvemmin ja epäsäännöllisesti. Mitäpä arvelet, tekisitkö töitä firmassa, jossa palkkaa maksetaan miten sattuu? Tuskin. Kuitenkin samaa teet kehosi kanssa, jos lukistet palkitsemisen tai onnistumisen kokemukset numeroihin.

3. Paino edellä tehdyt muutokset pyritään suorittamaan ikään kuin alta pois ja muutoksia tehdessä jää oppimatta, mitä se painonhallinta oikeastaan vaatii juuri sinulta. Jos syöt, juot, liikut tai elät painonputoamiselle, miten elät, kun olet saavuttanut haluamasi numerot? Mitä olet oikeastaan oppinut kehostasi ja sen tarpeista? Ikävä kyllä tutkimukset puhuvat sen puolesta, että suoritetut laihdutustulokset eivät kestä kauaa. Enkä ihmettele. En itsekään muistanut koulussa kokeiden jälkeen juuri mitään lukemaani, jos olin lukenut vain koetta ajatellen. 

4. Numeroihin keskittyminen, puntarilla seisominen, syömisistä morkkiksen poteminen ja poikkeustilanteiden väliinjättäminen lisägrammojen pelossa on TYLSÄÄ. Kuka oikeasti jaksaa elää paria viikkoa pidempään jokaikistä suupalaa tarkkaillen, samojen lenkkireittejä tallaten ja toistuvasti houkutuksista kieltäytyen? EI KUKAAN. Ei ilman, että suhde itseen, omaan kehoon ja omaan elämään vääristyy ja pahasti. Kuka laittaisi vaikka oman lapsensa tai parhaan ystävänsä samaan tilanteeseen? EI KUKAAN. Miksi sitä sitten toistuvasti tehdään??? Onko itseä mukana viihdyttää hölmöillä aikapaineilla? Senkin ajan ja energian voisi käyttää fiksummin pysyvien muutosten tekemiseen...

5. Numerot eivät heijasta kehonkoostumusta, sitä olennaisinta, mihin sitä muutosta halutaan. Mitä väliä on pienemmällä vaatekoolla tai vaakalukemalla, jos suurin osa on lähtenyt elintärkeästä lihaskudoksesta, eikä rasvakudoksesta ? Mitä väliä on kilojen tippumisella, jos aineenvaihdunta nuupahtaa ja painonhallinta vaikeutuu? Miksi mennään kilot edellä, eikä kehon toimintakyky edellä? Onko hetken paistattelu halutuissa lukemissa sen arvoista, että keho voi huonommin seuraavat vuodet? Sillä pitkäkestoiset vauriot voidaan saada kitudieeteillä tai rääkkiliikkumisilla aikaan jo muutamissa kuukausissa. 

6. Mistä ihmeestä ne luvut oikein revitään? Mihin ne perustuvat? Tutkimuksissa tiedetään, että kasviksia, hedelmiä ja marjoja kannattaa syödä vähintään 1/2 kiloa päivässä, mutta mistä sinä tiedät, mitä sinun kehollesi vaikka 5 kiloa enemmän tai vähemmän tekee? Mitä sinä oikein teet, kun päätät sitoutua numeraaliseen tavoitteeseen? Tuntuuko vähän epämääräiseltä tästä näkökulmasta? No niin minustakin!

Tuskin tulee kenellekään enää yllätyksenä, että minä en kannata lukematavoitteita. Minä kannatan tekoihin perustuvia muutoksia, joita saa seurata erilaisin värikkäin kirjanpidoin, mutta ilman vaakaa. Ennen kaikkea kannatan hauskoja tapoja tehdä muutoksia arjessa, joka on ihan tarpeeksi harmaata, ainakin täällä Suomessa ja ainakin juuri tänään, kun sataa. Nimittäin hauskoja juttuja jaksaa ja haluaa tehdä myös tylsinä sadepäivinä :)

-Katja

Share

Pages