Ladataan...
Onnellinen keho

Kuva: Pixabay

Varmasti meillä kaikilla on omat suosikkiruokamme, vastaavasti omat inhokkimme tai ainakin ne vähemmän mukavat ruoat syödä. Niin myös minulla. Jo lapsesta saakka olen pitänyt kovasti pinaattikeitosta.

Olin haltioissani, kun koulussa oli lounaaksi tätä vihreää keittoa kera keitetyn kananmunan ja karjalanpiirakan. Erittäin toimiva kombinaatio! Edelleen yhdistän nämä kolme ruoka-ainetta toisiinsa kuuluvaksi. Joskus olen tehnyt pinaattikeittoa itse, joskus ostanut valmiina tai syönyt lounaspaikoissa. Olen kokeillut niin pakaste- kuin Pirkan, Rainbown, Kokkikartanon yms. versiot, suuresti en ole eroja havainnut. Olen ollut vain tyytyväinen saadessani pitkästä aikaa nauttia lapsuuden herkkuruoastani.

Tai no, olin vielä tähän viikkoon asti. Minulle on nimittäin käynyt niin, että tässä kuluneen vuoden aikana olen ostanut töihin evääksi tätä keittoa useammin kuin muutaman vuoden aikana yhteensä. Lopputuloksena...  kyllästyminen. Enää ei pinaattikeitto edes ajatuksena herätä kiinnosta. Päinvastoin. 

Kun tämän ajatuksen totesin ääneen, pohdin hetken, mistä se johtuu. Ja päädyin vain yhteen syyhyn: olen syönyt lempiruokaani niin usein, että siitä on tullut tavallista. Itse asiassa jopa syy sille, miksi pinaattikeitosta alun perin on tullut lempiruokaani taitaa piillä siinä, ettei meillä kotona sitä juuri syöty. En muista kertaakaan äitini sitä itse valmistaneen ja vain pari kertaa muistan kotona pakastekeittoa sulattaneeni kattilassa. Ei ole siis ollut mikään tavanomainen ruoka perheessäni, joten ehkäpä juuri siksi, harvinaisuuden vuoksi, keitto on niin hyvältä maistunut aina koulussa tai muualla, missä sitä on tarjottu. 

Mitä opimme tästä? Tutuiksi, tavallisiksi, ei-rajoitetuiksi päätyneet ruoat menettävät hohdokkuutensa. Ja toisinpäin, harvoin, spesiaalitilanteissa tai rajoitetusti saatavat ruoat houkuttelevat enemmän, maistuvat paremmilta ja palkitsevat enemmän. 

Samaa tulosta kertovat syömiskäyttäytymistutkimuksetkin, joissa ruokien houkuttelevuutta tai palkitsevuutta on tarkasteltu. Esimerkiksi tämän kuun alussa Hesarissa julkaistiin artikkeli ruokahimojen synnystä. Artikkelissa haastateltiin Itä-Suomen yliopiston tutkijaa Leila Karhusta, joka mainitsi muun muassa ruokien kieltämisen lisäämässä tiettyjen ruokien himoamista. Vaikka yleensä puhutaankin herkkujen himoamisesta, mihin olemme taipuvaisia luontaisten makean ja rasvaisen mieltymyksiemme vuoksi, on niihin liittyvää psykologista puolta tärkeä myös nostaa esille myös arkiruokakeskusteluun.  Mitä jos söisimmekin suklaata täysin sallitusti ja hyvällä omallatunnolla? Maistuisiko se enää yhtä taivaalliselta ja houkuttaisiko se enää syömään sitä paljoa kerralla?

Jos tähän vastaisin omalla pinaattikeittokokemuksellani, sanoisin, että mitä arkisemmaksi, jatkuvasti saatavilla olevaksi syömämme asiat muuttuvat, sitä vähemmän ne kiinnostavat. 

Jos siis koet tiettyjen ruokien olevan sinulle ongelma, kysy itseltäsi kaksi asiaa:

1. Milloin viimeksi olet kyseistä ruokaa saanut?

2. Saatko kyseistä ruokaa milloin vain haluat vai rajaatko sen saamista jotakin?

Jos vastaat ensimmäiseen kohtaan, "ettet muista" tai "kauan aikaa sitten" ja jos vielä rajoitat sen syömistä jollakin tapaa, mitä todennäköisemmin kyseinen ruoka tulee pysymään korokkeella, maistumaan taivaalliselta ja houkuttamaan sinua syömään sitä niin paljon kuin vatsa vetää, kun kerrankin sitä itsellesi suot.

Jos taas vastaat 1.kohtaan esim. "eilen", "tänään" tai "vasta" ja rajoitat syömisiäsi jollain tapaa, on kielletyn hedelmän himo silti suuri. Niin suuri vaikutus mielellämme on. 

En kannusta tekemään kaikesta hyvästä ruoasta arkista, lemppareita saa edelleen olla. Kannustan olemaan tekemättä syömisestä liian hienoa ja mahtavaa, jotta ylilyönneiltä ja turhilta syyllisyyden tunteilta vältyttäisiin. Syömisen on tarkoitus olla tavallista, luonnollista, vain osa arkea. Isompi rooli voi kieliä ongelmista ruokaan suhtautumisessa. 

Ja mitä minun pinaattikeittosuhteeseeni tulee, veikkaan, että se palautuu vielä ainakin jossain määrin ennalleen ajan kanssa. Ja jos ei palaudu, niin ei se mitään. Olen jo monet keittoni saanut. Onneksi maailmassa on muitakin hyviä ruokia ja ennen kaikkea hyviä asioita, joista iloita ja saada onnen tunteita :)

-Katja

Share

Ladataan...
Onnellinen keho

Kuva: Pixabay

Missä kohtaa syömisestä tuli vaikeaa? Tähän kysymykseen tulisi varmasti vähän erilaisia vastauksia riippuen ihmisestä, mutta veikkaampa, että yksi yhteinen piirre vastauksissa olisi. Nimittäin laihduttaminen.

Ja sitä varhaisemmin suhde syömiseen häiriintyy, mitä varhaisemmin syömiseen puututaan erilaisin rajoittein, palkkioin ja rangaistuksin. Jos olet ala- tai yläkoulusta alkaen kokenut olevasi vääränlainen ja innostunut korjaamaan asiaa laihdutus- tai kuntokuurin avulla käsittelemättä lainkaan tunnetasolla pääsi sisällä olevia ajatuksia ja tunteita,  olet riskissä potea huonoa omatuntoa jatkossa syömisistäsi ja korjata huonoa omatuntoa uusilla kuureilla.  Jos painosi on noussut opiskeluaikoina ja olet päättänyt jämerästi puuttua asiaan pikadieetillä, tulet todennäköisesti saamaan kilosi takaisin korkojen kera ja pyrkimään jatkossakin samankaltaisiin yrityksiin, toimivathan ne hetkellisesti. 

Yllättävän moni minun tapaamistani asiakkaista ja potilaista yhdistää häiriintyneen suhteen syömiseen jo lapsuuteen. Parikymppisenä ja alle tehdyt viattomat kokeilut eivät ole jääneet ainoiksi ja kun todellinen hyvän syömisen oppiminen on jäänyt naistenlehtien tasolle, aaltoillaan tulevat vuodet milloin trendidieettien, milloin minkä vain-dieettien parissa, välillä toki taukoa pitäen. Huono omatunto, syyllisyys ja tyytymättömyys sen sijaan eivät ole tauolla. Joillakin syömistä on lapsuudessa rajoitettu syystä tai toisesta ja kielletyt hedelmät horjuttavat syömisen hallintaa sitten, kun vihdoin saa itse päättää omista suupaloista. 

Luonnollisimmillaan syömisen säätely on pienillä lapsilla. He syövät, kun on nälkä ja lopettavat, kun vatsa on täynnä. Sitten astuu kuvioihin julma maailma ja alkaa syömisen ulkokohtainen säätely kellonaikoineen, pitäisi- ja ei pitäisi-ruokineen, pakottamisineen, rajoittamisineen jne. Syömisestä tulee pahimmillaan pakkopullaa tai erittäin latautunutta. Hienovarainen nälän ja kylläisyyden säätely menee epäkuntoon ja mieli alkaa ohjaamaan ajatuksineen, tunteineen ja uskomuksineen tätä päivittäistä toimintoa. Jos soppaan heitetään vielä yksilökohtaiset erot säädellä omia ajatuksia ja tunteita ja tavat reagoida ympäristön ruokavihjeisiin, saatetaan olla todella ulapalla. Ja tätä palettia sitten aikusiällä ratkotaan, kun on huolta ja murhetta tyypillisimmillään painosta tai erilaisista sairauksista.

On neljä varmaa tapaa sotkea oma syömisen säätely. Jos siis haluat normalisoida suhdettasi syömiseen, niin unohda seuraavat:

1.Älä syö nälkäsi mukaan, älä syö itseäsi kylläiseksi. Päätä itse, milloin kehosi tarvitsee tai ei tarvitse ruokaa.  Esimerkiksi juo aamulla vain kuppi kahvia tai lautasellinen puuroa kevytmarjakeitolla ja parilla ruokalusikallisella rasvatonta raejuustoa. Syö päivällä vain salaatti ja mene nälkäisenä kotiin. Älä syö kello kuuden jälkeen, koska eihän kehosi tarvitse ruokaa enää illalla, eihän?

2.Lähde mukaan kaalisoppadieetteihin, painonvartijoihin, viljanvälttämisiin ja herkkulakkoihin. Tulosta netistä grammantarkat ruokavalio-ohjeet, jotka ovat suunnattuja kaikille, mutteivät sinulle. Tee piiruntarkasti, kuten säännöissä sanotaan, äläkä ajattele itse, mitä olet tekemässä.

3.Älä missään tapauksessa herkuttele! Ota nollatoleranssi niin viikolla kuin viikonloppuna. Herkut ovat ihan yliarvostettuja hyvänmielen tuojia, ihan turhakkeita. Niistä tulee vain paha mieli. Ajattele päivittäin, mitä et saa syödä, niin varmistat sen, että varmasti himoat yli kaiken juuri niitä lakuja, suklaapatukoita, jäätelöpaketteja, leivostiskin tuoreita munkkeja kieli pitkällä kuola valuen.

4.Usko kaikki mitä naistenlehdissä ja vauva.fi-palstoilla sanotaan! Unohda ravitsemussuositukset ja käytä rahasi ruoan sijaan mieluummin viherpillereihin ja proteiinijauheisiin. Jätä kaikki vilja pois (koska turvotus), samalla pääset eroon vaarallisesta margariinistakin. Varo vaan koskemasta valmisruokiin, sillä kaikki pitää tehdä itse alusta pitäen, myös kasvattaa karja (koska prosessoitu ruoka).

Ja kas vain, lopputuloksena syömisesi tulee olemaan niin vaikeaa, ettet pysy enää itsekään perässä, mitä, miten ja miksi teet sitä, mitä teet. Lisäksi näillä kokeiluilla saattaa olla kallis hinta. Ohjeet ja vinkit kun syöpyvät mieleesi niin, että seuraavan kerran, kun nautit uunituoreesta vehnäsämpylästä Floralla ja kinkkusiivulla, muistat, mitä kaikkea haitallista siinä samalla tuleekaan syötyä ja ennen niin ah ihana hetki voi olla itsesyytöksillä väritetty. 

Paras tapa helpottaa syömisiä on tietysti ennaltaehkäisy, mutta jos maito on jo kaatunut maahan, niin onneksi kehomme ja mielemme ovat sen verran joustavat, että uusia tapoja suhtautua syömiseen ja oman kehon viestien kuuntelemiseen voi oppia myöhemmälläkin iällä. Kuitenkaan se ratkaisu ei ole uusi pikadieetti!

Joskus tehokas keino on hakeutua terapiaan, mutta on myös eräs toinen äärettömän hyvä tapa palauttaa arvostus itseä ja ruokaa kohtaan. Ja se on päättäväinen sämpylän syöminen kritisoivista äänistä huolimatta. Et ehkä huomaa vielä eroa ensimmäisen sämpylän kohdalla, mutta jo toinen ja kolmas ja tulevat muut eritoten vehnää, lihaa ja margariinia sisältävät ruoat ja juomat tulet nauttimaan puhtaamman omantunnon kera.

Kunhan pysyt jatkossakin erossa dieeteistä!

Kauniin syksyistä viikkoa toivottaen

-Katja

Share

Ladataan...

Kuva: Pixabay

Olen menossa luennoimaan Tampereelle syömishäiriöistä ruokailun näkökulmasta lokakuun alussa ja luentoa valmistellessani pysähtynyt miettimään syömishäiriöiden hoidon syvintä olemusta.  Voi olla, että olen puolueellinen pitkään syömishäiriötä sairastaneiden parissa työskennelleenä, mutta uskallan silti väittää, että jotakin hyvin yleismaailmallisesti toivottavaa suhtautumista ihmisiin ylipäätään heidän hoitamisessaan on.

Vai mitä olette mieltä lämpimästä, hyväksyvästä, rakastavasta, ymmärtävästä, rauhallisesta ja yksilölliset erot sallivasta asenteesta?  Eikö tämä olisi suotavaa jokaikiselle sairastipa hän syömishäiriötä tai ei?

Sanotaan, että syömishäiriöön sairastuneet ovat poikkeuksellisen herkkiä ja sen vuoksi hoidossa on tärkeää huomioida vuorovaikutus ennen kaikkea. Mutta eikö jokainen vaikkapa terveydenhuollon piirissä oleva ansaitse hyvää ja arvostavaa kohtelua saapuipa hän vastaanotolle migreenistä, flunssasta, vajaakuntoisista munuaisista tai ylipainosta kärsivänä? Eikö joka tapauksessa syitä oireilulle ole tärkeää selvittää ja siten varautua kuuntelemaan erilaisia ihmistarinoita? Eikö jokaisella ole tarve tulla kuulluksi ja huomioiduksi? Eikö jokaista potilasta tulisi kuunnella ennen kaikkea ihmisenä oireiden taustalla eikä vain kasana diagnooseja ja sairauksia? Eikö se vaadi helläkätisyyttä, avoimuutta ja kykyä katsoa sairauden taakse, nähdä ihminen kokonaisvaltaisesti kaikkine piirteineen?

Tästä näkökulmasta, kuinka erityisestä suhtautumisesta siis puhutaankaan? 

Ystäväpiirissäni on herkästi reagoivia miehiä ja naisia, syömishäiriöllä ja ilman. Osalla herkkyys ilmenee tunteellisuutena, itkuherkkyytenä, osalla saatujen kommenttien ja sanojen asettelun pohtimisena, osalla taipumuksena päänsärkyyn, unihäiriöihin, vatsaoireisiin ja mielialojen vaihteluun. Jokainen heistä muistaa saamansa huonon tai hyvän kohtelun ja sen perusteella osa välttelee julkisen terveydenhuollon pakeille hakeutumista ennen kuin on aivan pakko. Ei kuulosta oikealta tai reilulta, jos tulee tunne siitä, ettei tule ymmärretyksi tai vastaanottavalla henkilöllä ei ole ollut aikaa kuunnella koko tarinaa tai joutuu väärinkäsitysten vuoksi hyppyytetyksi usealle eri virkailijalle tai lääkärille ennen kuin lopulta saa asiansa hoidetuksi. Tai jos saa. Mitä tai ketä hoidetaan, jos apua hakeva lähtee tyhjin käsin kotiin?

Kun puhutaan erityisherkkyydestä, niputetaan noin 1/5 sen nimikkeen alle. Mutta jos puhuttaisiinkin vain ihan tavanomaisesta herkkyydestä reagoida näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa, kuinka moni sen leiman saisikaan?  Pitääkö olla erityisen herkkä, saadakseen arvonsa mukaista kohtelua, voidakseen vaatia omien perustarpeiden kuulemista?

Itse miellän herkkyyden osaksi ihmisyyttä, on siis inhimillistä tuntea, ajatella ja kokea, itkeä, olla epävarma ja hiljainen. On sitten kyse erityisherkkyydestä tai ei, jokaisella ihmisellä tulisi olla oikeus sairastaa ja oireilla ja saada apua. Ja sen avun ei pitäisi jäädä vain oireiden hillitsemisen tasolle, vaan myös syyt pahalle ololle tulisi selvittää. 

Vaikka eletään 2000-lukua hallitsevat edelleen monet tabut tapaamme nähdä ja ajatella. Sisulla eteenpäin, kyynelittä tai korkeintaan neljänseinän sisällä nyyhkien. Vaikeuksista vaietaan ja vain hullut menevät terapiaan. Ryhdistäydy, hyvä lapsi! Se ilmapiiri, joka on vallinnut sodanaikana ja ollut ehkä toimiva selviytymisen kannalta, ei enää sovellu. Ymmärrämme, tiedämme ja osaamme enemmän, mutta silti kannamme mukanamme perinteistä suomalaista vaikenemisen ja tekemisen kulttuuria. Tarvomme läpi tuulten ja tuiskujen yksioikoisesti ajatuskapasiteettia säästäen, vaikka mihin ihmeeseen meillä on valmiissa maailmassa kiire?

Diagnoosit puolestaan antavat luvan höllätä. Ymmärrystä voi ostaa f-koodilla ja numerosarjalla. Herkkyydelle ei ainakaan toistaiseksi ole olemassa yhtenäistä luokitusjärjestelmää, jonka avulla voitaisiin aktivoida vastapuolessa lempeys-nappulaa. Toisaalta hyvä niin, sillä ei herkkyys ole mikään hoidettavissa oleva sairaus, vaan tärkeä ominaisuus, joka on evoluution varrella säilynyt syystä. Vaikka esimerkiksi hermostoltaan herkempi henkilö ei kykenisikään standardiduuneihin, ei hän hyödytön ole. Luovuus, syvällisempi ymmärrys ja kyky nähdä asioita suuremmassa mittakaavassa voivat olla yhteiskunnallisesti tärkeitä, kunhan ne osataan nähdä ja hyödyntää. Toistuvasti stressin vuoksi poissaoloja kartuttava henkilö voi puolestaan kukoistaa rauhallisemmassa ilmapiirissä. Olennaista on osata katsoa oireiden läpi, tarkastella syitä ja seurauksia, olla valmis tekemään asioita ohi protokollan. 

Omasta mielestäni herkempiä ihmisiä ei huomioida tarpeeksi yhteiskunnassamme ja terveydenhuoltojärjestelmässä. Liikaa tuijotetaan painoon, ulkonäköön, lausuntoihin ja tulkintoihin ja liian vähän kysytään, miten ihmiselle itselleen kuuluu. Oma kokemukseni on, että eri tavoin sairastavilla on itsellään paljon tietoa siitä, mistä asiat johtuvat ja mikä tilanteessa voisi auttaa. Kanssaihmisten tehtävänä olisi vain malttaa kuunnella. Nopeutta, tehokkuutta ja vaikuttavuutta arvostavassa järjestelmässä tätä ei aina muisteta tehdä. Onko kyse siis viasta ihmisessä vai järjestelmässä? Olen myös välillä pohtinut sitä, luoko järjestelmämme lisää poikkeavuuksia yrittäessään pyrkiä inhimillisesti kestämättömiin suorituksiin? Jos aikaa levätä ja palautua ei jää, kuinka monen mieli ja keho rikkoontuu pelkästään siitä?

Palatakseni alkuperäiseen mietintääni, niin ehkä syy siihen, miksi syömishäiriöiden hoidossa suhtautumistapaa korostetaan johtuu osittain juuri tästä taitamattomuudesta ylipäätään kohdata ihmisiä. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erikoistaito, vaan tapa, jolla toivoisin jokaista apua pyytävää ihmistä kohdeltavan. Syömishäiriöiden hoidossa ollaan siis tekemisissä jonkin hyvin perustavaalaatua olevan ilmiön kanssa. Kyseessä ei ole rakettitiedettä, vaan puhdasta inhimillisyyttä aidommassa muodossaan. Avainasemassa onkin siis osata kaivaa tämä puoli itsestään esiin. Ihan jokaisen kanssa.

Hyvää lauantai-illan jatkoa!

-Katja

Share

Pages