Huomenna ollaan jo ensivuodessa. Instagram on täyttynyt loppuvan vuoden kertauksista ja uudelle vuodelle asetetuista tavoitteista. Omassa somekuplassani on näkynyt ilahduttavasti jopa enemmän ”uusi vuosi, uusi minä” -ajattelua kritisoivia kuin kannattavia postauksia. Ehkä kulttuuri on alkanut vähitellen oikeasti muuttua? Ehkä lempeydelle ja armollisuudelle on jo hieman enemmän tilaa kilpailun ja jatkuvan itsensä kehittämisen joukossa?

Samalla sitä on alkanut itsekin melkein automaattisesti pohtia, mitä kaikkea tähän vuoteen on mahtunut. Tarkemmin ajateltuna tämä vuosi on ollut viimevuoden uupumusoireista toipumista, varovaista tasapainoilua ja jaksamisen rajojen hakemista. Talven ja alkukevään otin aika rennosti, tein opintoja vähän eteenpäin ja opettelin ottamaan aikaa ihan vain olemiselle ja haahuilulle, silloinkin kun tehtävälista on vasta alussa. Loppukeväästä oli yksi työläämpi kurssi, jonka aikana uskalsin tehdä jo vähän enemmän. Sain huomata, että myös jaksoin jo hieman enemmän.

Toisaalta hain pitkin kevättä myös kesätöitä, mikä oli melko stressaavaa ja vei turhauttavan paljon voimavaroja. Olin jo valmistautunut kesään gradun ja itsenäisen opiskelun parissa, mutta lopulta sainkin töitä ystäväni kautta melko lyhyellä varoitusajalla. Työyhteisö oli ihana, mutta työ itsessään ei oikein tainnut minulle sopia, ainakaan yhdistettynä kesälomien aikaiseen kiireeseen. Uupumusoireet alkoivat palata ja työterveyshoitajan kannustuksella tein lopulta päätöksen töiden lopettamisesta muutamaa viikkoa aiemmin kuin alun perin piti. Sain arvokkaan kokemuksen siitä, että minullakin on lupa peruuttaa jo siinä kohtaa, kun huomaa jaksamisen rajojen lähestyvän, eikä vasta sitten, kun ollaan menty jo reilusti yli.

Syyskuussa aloitin harjoittelun yliopistolla ja samalla alkoi myös gradun tekeminen, ja loppuvuosi onkin pyörinyt pitkälti noiden ympärillä. Molempien myötä olen saanut huomata, että hei, minähän jaksan sittenkin! Olin nimittäin alkanut jo epäillä, että pystynkö enää edes tekemään töitä ilman jatkuvia hermoromahduksia, ainakaan täysipäiväisesti. Samalla itseluottamus omaan tekemiseen alkoi palata, samoin se merkityksellisyyden tunne, joka opinnoista oli vähän kadonnut. Syksyn aikana olen taas vahvemmin muistanut, miltä tuntuu, kun osaan ja pystyn. Olen aiemminkin todennut, että harjoittelu oli itselleni monella tapaa merkityksellinen. Mutta ehkä juuri tämä, itseluottamuksen palautuminen uupumusoireiden jäljiltä, on ollut se suurin juttu.

Ensi vuonna jatkuu graduprojekti ja ilokseni myös työt tutkimusavustajana. Toivon, että suunta pysyy samana kuin nyt loppuvuodesta, kohti sitä muutaman vuoden takaista tyyppiä, joka luotti itseensä ja osaamiseensa ja tiesi mihin pystyi. Nyt siihen on vain lisätty isoja oppeja itsensä kuuntelemisen ja omaan oloon luottamisen tärkeydestä.

Uusi vuosi, vanha minä. Selkeämmillä rajoilla.