Kirjoittanut olen niin kauan, kuin olen osannut
Istun keittiön pöydän ääressä, vieressä pino lojumaan jäänyttä postia ja kuppi kofeiinitonta kahvia. On mennyt melkein pari kuukautta, kun en ole kirjoitellut blogiin mitään. Lähes puolet siitä ajasta, jona koko blogi on ollut olemassa. Nyt mietin, mitä tänne haluaisin jatkossa kirjoittaa, sillä kirjoittaa haluan.
Perustin blogin maaliskuussa, intoa täynnä kaikkien muiden muutosten ja karanteenin keskellä, vaihtoon lähdön rohkaisemana. Samalla iski vauhtisokeus, aiheideoita ja postauksiakin kertyi. Oli huumaavaa yhtäkkiä uskaltaa. Kirjoittaa omia ajatuksiaan julkisesti, ylipäätään pitkästä aikaa kirjoittaa omaksi ilokseen. Pian syntyi Instagram -tili, joka vain kiihdytti vauhtia. Hämmästelin, kun tyypit, joita olin itse seurannut jo pidempään, joita katsoin ja katson edelleen hieman ylöspäin, alkoivatkin seurata minua takaisin, kommentoida juttuihini.
Rohkaistuin itsekin kommentoimaan, blogin nimeä kantavan nimimerkin takaa. Tuon nimimerkin kautta löysin itselleni uuden roolin: Aktiivisen, keskusteluihin osallistuvan, kantaaottavankin. Löysin rohkeutta tuoda mielipiteitäni esiin, en enää ollutkaan vain hiljaa takarivissä ja kuunnellut muiden juttuja. Ei sillä, että seuraajamääräni olisivat suuria tai sitä edes tavoittelisin – tärkeintä oli tunne kuulluksi ja nähdyksi tulemisesta. Siitä, että minunkin mielipiteilläni on merkitystä. Etenkin niille, joiden mielipiteellä on minulle merkitystä.
Tuota tunnetta on vaikeaa saavuttaa, jos ei ikinä avaa suutaan.
Olen ollut hiljainen, en ole tuonut itseäni juurikaan esiin, varsinkaan vieraassa porukassa. Olen mieluummin pysytellyt taustalla, tarkkaillut muita, hymähdellyt mukana. Toisinaan tarvitsen aikaa päästä selville ryhmän dynamiikasta, tarpeeksi vihjeitä toisesta ihmisestä, jonkinlaisen varmuuden omien sanomisteni kaikupohjasta ennen kuin avaan suuni. Tilan ottaminen ei ole aina kuulunut vahvuuksiini. Syvälliset keskustelut kylläkin, silloin kun tiedän uivani keskustelukumppanini kanssa samassa meressä.
Toisaalta osaan kuunnella, lukea tilannetta rivien välistä, tarvittaessa tukea. Kiinnitän huomioni keskustelukumppaniini enkä itseeni tai siihen mitä seuraavaksi vastaisin, pyrin ymmärtämään. Erotan sen olennaisen – jos puhunkin vähemmän kuin joku toinen, puhun useimmiten asiaa.
Sen sijaan kirjoittanut olen niin kauan, kuin olen osannut. Milloin päiväkirjaa, milloin omakeksimiäni tarinoita, milloin kirjeitä riitatilanteiden päätteeksi. Kun on ollut tarve kertoa, mutta en ole saanut sanoja suustani, olen kuitenkin saanut sanat paperille ja paperin toisen kouraan. Tai vaihtoehtoisesti puhelimen ruudulle, ensin omani ja sitten toisen.
Somessa iso osa viestinnästä tapahtuu kirjainten välityksellä – ei siis mikään ihme, että siellä olen saanut pohdintani esiin muidenkin pohdittavaksi. Alun epävarmuudesta selvittyäni se on tuntunut jopa helpolta, luontevaltakin, noin vain hypätä kommenttikentässä mukaan itseäni kiinnostavaan keskusteluun.
Toisaalta blogin nimimerkin rooli tuo mukanaan erilaisen asennoitumisen, erilaisen uskalluksen, jonkinlaisen lisän siihen tarinaan, jota itsestäni itselleni kerron. Että hei, minussa on muuten tämäkin puoli. Se jolla on asioista sanottavaa ja uskallusta avata suunsa. Vähitellen nuo ominaisuudet sulautuvat osaksi muitakin roolejani, laajenevat käsittämään tarinani muitakin osia.
Haluan kirjoittaa tänne ilman päämäärää, ilman että itsekään tiedän mihin ajatuspolkuni lopulta johtaa.
Alussa mietin, mitä tänne haluaisin jatkossa kirjoittaa. Ja sitten itse kirjoittaminen vei mukanaan, ajatukset lähtivät omille poluilleen ennen kuin ehdin tuohon kysymykseen vastata. Tähän asti tärkeintä on ollut uskallus, kirjoittaminen ja julkaiseminen ylipäätään, mikä on näkynyt rönsyilynä sinne tänne, blogissa ja instassa. Instatililläni aion jatkossa keskittyä enemmän asiasisältöön. Koen sen sopivaksi, mukavan vuorovaikutteiseksi kanavaksi sosiologisille ja yhteiskunnallisille aiheille, ja samalla oman asiantuntijuuteni kehittymiselle.
Sen sijaan blogiin en ehkä niitä enää jatkossa tuo. Haluan tästä paikan vapaalle pohdinnalle ja kuvailulle. Hetkille ja elämälle, jollekin minkä ei tarvitse pohjautua faktoihin ja tieteellisiin teorioihin, jollekin mikä saa kummuta täysin omista kokemuksistani. Paikan, jonne kirjoittaa inspiraation vallassa, paikan, jossa kokea kirjoittamisen flowta ja ajatuspolkuja ilman selkeää päämäärää.
Kiva, jos joku muukin kuin minä itse saa täältä iloa tai ajattelemisen aihetta!
Instagram: @ajatuspolkuja