Muka-kiirettä
Viime aikoina olen huomannut itsessäni voimakkaan tarpeen rauhoittumiselle. Kaipaan hitaampaa tahtia arkeen, hiljaisuutta kotiin, rauhaa ajatuksiini ja kokemuksiini.
Välillä on vaikeaa hyväksyä, miten näennäisesti pienestä sitä toisinaan kuormittuu. Arkeni täyttyy hyvin tavallisista asioista: Opiskelusta yliopistolla, välissä lounas ystävän kanssa, sitten kotiin ja ehkä lenkille tai jumppaan. Ruuanlaittoa, kirjojen lukemista, pyykinpesua. Samaan aikaan huomasin, miten kasvojeni lihakset olivat jatkuvasti jännittyneet, sykkeetkin etenkin öisin hieman koholla. Olo oli levoton ja selvästi stressaantunut.
Hetken mietinnän jälkeen sain itseni kiinni muka-kiireen luomisesta: Haluaisin lukea kirjoja, kirjoitella blogiin ja instaan, tehdä makrameeta, liikkua, olla luonnossa. Opiskellakin pitäisi, ja nähdä kavereita ja perhettä. Arjen alkaminen pitkän tauon jälkeen sai haluamaan kaiken kerralla, innostus pomppi sinne tänne, mutta mieli ei ihan pysynyt mukana. Myös ne kivat jutut voi stressata, jos niitä yrittää tehdä liikaa samaan aikaan.
Mutta mihin mulla on oikeasti kiire? Onko nyt niin vaarallista, jos kirjatentti venyy viikolla? Ei. Tai että en saakaan luettua kaikkia kirjaston kirjoja ennen palautusta? Ei.
Sen sijaan tärkeää olisi, että ehtisin tuijotella pilviä, kohdata ystävän lounaalla, pysähtyä kumppanin kainaloon. Liikuttaa kroppaa juuri sen verran, että tulee hyvä olo, antaa aikaa omien ajatusten syntymiselle jatkuvan tietotulvan sijaan.
Aina välillä tekee hyvää pysähtyä miettimään, mikä on oikeasti itselle tärkeää, ja mitä vain luulee tärkeäksi. Se luuleminen on nimittäin yllättävän helppoa.
Mulle on aina ollut tärkeää rauha. Useimmiten koen olevani hyvinvoiva ja onnellinen, kun minulla on rauhallinen olo. Tietenkään se ei ole aina mahdollista, kaikenlaista tapahtuu.
Välillä tempaudun mukaan jatkuvasti kiihtyvään elämäntahtiin. Haluaisin lukea kaikki uudet mielenkiintoiset bestsellerit, olla kärryillä tuoreimmista uutisista, suorittaa tentit mahdollisimman nopeasti. Huomaamattani imen itseni täyteen informaatiota, jota joka puolelta syötetään, ja sitten ihmettelen kun olo on levoton ja ajatukset tukossa.
Sitten taas muistan: Ai niin, se rauha. Rauha ajatella, ihan vain olla. Suljen somen, edes muutamaksi tunniksi. Lähden metsään, istun kalliolla silmät kiinni. Sytytän kynttilöitä, kirjoittelen ajatuksiani ylös. Joskus parhaiten toimii parin tunnin kattoon tuijottelu hiljaisuudessa.
Viimeviikonlopun mökkireissu kavereiden kesken tuli juuri oikeaan aikaan. Tulien sytyttely, saunominen, pulahdukset järveen, lautapelien pelailu ja rauhallinen ympäristö keskellä ei mitään teki tehtävänsä – myös se salakavala kasvojen jännitys hellitti hetkeksi. Onneksi tiedossa on jo seuraava mökkireissu, joka toivottavasti auttaa pitämään turhan stressaamisen loitolla.