Koettuna, ei vain järjellä ajateltuna
On viimeisiä lomapäiviä ja elokuu antaa parastaan. Kevyt tuuli, samanlainen kuin taivaalla sinistä sekoittava yksittäinen hattara. Aurinko lämmittää lempeästi, hyväksyvästi, se ei ole enää niin polttavan kova. Metsä on jo alkanut vetää syyspukua ylleen. Kanervat kukkivat, kielot ja pihlajat ovat koristautuneet hehkuvin marjoin. Ihan pian ruska on kauneimmillaan, ihan pian on syyskuu ja aika heittää hyvästit kesälle.
Kaikki tuntuu olevan kohdallaan juuri nyt, juuri tässä, kahden kauden välissä.
Ensi viikolla alkaa arki, jälleen uudenlainen sellainen. Aloitan harjoittelun yliopistolla ja gradullekin olisi tarkoitus suoda muutama ajatus ennen graduseminaarien alkamista. Hieman mietityttää, että miten sitä taas sopeutuu selkeämpiin aikatauluihin, miten tulen jaksamaan? Enemmän olen kuitenkin innoissani kaikesta uudesta. Pitkästä aikaa pääsen kunnolla paneutumaan alaani ja sen tutkimukseen.
Sitä paitsi kesän jäljiltä luotan itseeni taas enemmän. Luotan siihen, että osaan kuunnella itseäni ja tarpeitani, pitää jaksamisestani huolen. Sain nimittäin oivalluksen siitä, että minulla on oikeus ottaa askeleita taaksepäin jo rajojen lähestyessä, eikä vasta silloin, kun on menty jo reilusti yli. Ja että omat tarpeensa kannattaa sanoa rohkeasti ääneen, asiat kun ovat yleensä aina järjesteltävissä ja ihmiset ymmärtäväisiä.
Havahduin toissa iltana myös siihen, miten hyvältä tuntuu olla juuri minä. Nimenomaan tuntuu, sillä lailla syvästi, kaikki kerrokset lävistävästi. Ei vain järjellä ajateltuna, vaan koettuna. Yhtäkkiä huomaan riittäväni ihan kokonaan enkä vain osittain. Minun ei tarvitsekaan yrittää olla yhtään mitään. Ei enemmän, eikä vähemmän, ei mitään. Ja se tuntuu uskomattoman vapaalta.
Se on tunne, joka saattaa mennä ohi nopeammin kuin huomaankaan. Mutta juuri nyt otan siitä kaiken irti. Lähden syksyyn mielessäni rauha ja hyväksyntä. Toivon enemmän tilaa tunteille tulla ja mennä, vähemmän järkeilyä ja takertumista. Ehkä silloin myös arjestani tulee rauhallisempi ja lempeämpi.
Istahdan kivelle ja katsahdan ylös. Yhtäkkiä huomaan kelon oksilla tikan. Toisen. Ja kolmannen! Unohdun seuraamaan tikkojen tanssia puunrungon ympäri. Kaksi urosta ja yksi naaras, olen tunnistavinani. Niin kaunis luonto, mietin taas. Olen kiitollinen, että satuin paikalle juuri oikeaan aikaan.
ps. Paina toki sydäntä, jos tykkäsit!
———————————————————————————————————————————–
Blogia voi nyt seurata myös Bloglovinissa!
Edellinen teksti: Kesäni ei kuulu olla yhtään mitään