Satunnaisia ajatuksia

Valokranssin takana lipuu sininen hetki, pian taivaanrannassa alkaa punertaa. Vasta tänä vuonna olen huomannut kaamoksen kauniit värit myös täällä Etelä-Suomessa. Alkuvuoden retki Riisitunturille vaaleanpunaista ja violettia taivasta ihailemaan sai havaitsemaan saman ilmiön kotonakin. Hämmentävää, miten olen voinut olla huomaamatta sitä 23 vuotta elämästäni. Ehkä olen aina ollut siihen aikaan töissä tai koulussa? Tai sitten olen sen joskus havainnut, mutta minulla ei ole ollut sille sanaa, joten se ei ole jäänyt mieleen? Tosin, miten noin kauniit värit voisivat olla jäämättä mieleen? Olenko edellisinä vuosina suorittanut suorittamista niin vauhdilla etenkin tähän aikaan vuodesta, että en ole ehtinyt pysähtyä kauneuden äärelle? Oli miten oli, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan.

Katseeni tarttuu huonekasviin ripustettuihin joulupalloihin. (Harkitsin kuusta, mutta lopulta totesin, että tämä saa riittää tänä jouluna. Tosin nyt kun mietin sitä tunnelmaa, jonka kuusi valoineen toisi, olen melko varma, että ensi vuonna siirryn harkinnasta tekoihin.) En ole ihan vielä sisäistänyt, että ylihuomenna on jouluaatto ja tänään viimeinen työpäivä ennen pientä lomaa. Joulufiilistä en ole vielä löytänyt, mutta jonkinlaisen rauhallisuuden ja lomamoodin kyllä. Viimeisen viikon aikana olen uppoutunut jopa tiedostamattani kirjoihin ja käsitöihin Instagramin selailun sijaan. Stressitasot ovat alkaneet laskea, kaikki kiireisimmät työ- ja opiskeluhommat on hoidettu. Viimeisten kurssitehtävien nostama ylivireys on tasoittunut lepäilyn ja laiskottelun myötä. Miten kivaa onkaan ollut ihan rehellisesti laiskotella! Jotain on selvästi naksahtanut oikeaan asentoon. Onneksi tulevat pyhät antavat sille mahdollisuuden vielä jatkua.

Laskeutuminen lomalle on siis tainnut jo alkaa, vaikka töitä olen vielä tehnytkin. Samalla on ollut tilaa huomata omia tunteita ja ajatuksia. Syksy on hujahtanut vauhdilla ja samaan aikaan se on ollut pitkä, sillä niin paljon kaikkea uutta siihen on mahtunut. Töinä jatkunut harkka yliopistolla, graduprojektin aloittaminen ja niiden myötä myös uusi työyhteisö ja yhtäkkiä muuttuneet ajatukset tulevaisuudesta. Siinä samalla on oppinut tunnistamaan omaa osaamistaan ja vähän myös kasvattanut ammatillista itsevarmuutta. Molemmat on isoja juttuja, sillä kokemukseni mukaan ne ovat usein haastavia generalistialojen opiskelijoille. Ja henkilökohtaisesti isoja juttuja myös siksi, että ne ovat vaikuttaneet jollain tavalla minäkuvaani, ehkä jopa vähän identiteettiinikin.

Halu kirjoittaa ja tarve pohdiskella on harmittavaisesti jäänyt (taas) tämän kaiken jalkoihin. Mutta nyt, pitkästä aikaa, ilman sille erikseen varattua aikaa tai ennalta päätettyä aihetta, teki mieli alkaa kirjoittaa. Tuosta noin vain. Se kertonee jotain ilahduttavaa siitä, että mieli on alkanut oikeasti rauhoittua ja sopeutua syksyn tuomiin muutoksiin. Ja siitä, että kaiken taustalla kirjoittaminen on pysyväisluontoinen osa minua, tavalla tai toisella, ollut siitä asti, kun opin kirjoittamaan. Haaveilen (taas) säännöllisemmästä kirjoittamisesta, siitä että minulla olisi sille oikeasti aikaa ja voimavaroja. Ehkä vihdoin ensi vuonna? En lupaa enää mitään, en itselleni enkä mahdollisille lukijoille, jos teitä tänne on vielä jostain löytänyt. Nyt kuitenkin rikon vähän sitä kirjoittamisen kynnystä, ja painan ”julkaise” nappia ”arkistoi” napin sijaan.

Sellaisia ajatuksia ja havaintoja tähän pyhien alle. Seuraavaksi tartun töihin ja sitten siirryn täysin lomalle. Eiköhän se joulufiiliskin sieltä vielä löydy, viimeistään sitten aattona sukulaisten ja perheen luona. Ja hei, päivä alkaa taas pidentyä, valoa kohti!