Aavistus rennosta kesästä
Istun kahvikupin kanssa parvekkeella. Pieni viileä tuulenvire sekoittaa ilmaa, tuo vastaleikatun ruohon tuoksun. Aamuaurinko paistaa viereisen talon seinään. Se on lupaus lämpimästä päivästä. Kesästä, joka alkaa olla täällä. Kesän lupaus on tarttunut minuunkin, on rauhallinen ja rento olo.
Viimeviikkoina sen sijaan löysin itseni taas stressaamasta ja kiukuttelemasta itkuherkkänä milloin mistäkin. Olin ajautunut suorittamaan, takaraivossa kolkutti pitäisi, pitäisi, pitäisi, opiskella, siivota, lenkkeillä, ja samaan aikaan ei ollut energiaa tehdä mitään. Ei kovin hyvä yhdistelmä. Lopulta tuli seinä vastaan ja tajusin päästää irti, antaa itselleni luvan olla tekemättä mitään muutamaan päivään. (Huom. sellainen lyhytkestoinen stressiväsymys, ei mitään sen vakavampaa.)
On jopa huvittavaa, miten sitä säännöllisin väliajoin löytää itsensä täysin stressaantuneena. Useimmiten tuon kierteen osaa onneksi jo pysäyttää ennen kuin se pääsee kovin pahaksi, mutta niinkin aina välillä edelleen käy. Ja jokaisen kerran jälkeen mietin hölmistyneenä, että miten tässä taas näin kävi. Että enkö minä vieläkään osaa tunnistaa stressin merkkejä, pysyä poissa siitä suorituskierteestä?
Stressaantuneena olo on repalainen ja nuutunut, vähän niin kuin tällä sateen runtelemalla valkovuokolla.
Nykyään kuitenkin osaan onneksi pysähtyä, kun huomaan sille olevan tarvetta. Ottaa parin päivän loman vähän kaikesta. Ja tiedän myös ne asiat, joita arkeeni tarvitsen pitääkseni yllä sopivaa tasapainoa. Ne samat asiat yleensä puuttuvat silloin, kun suorittaminen ja stressi vie mukanaan.
Keskeisimpiä ovat yksinolo ilman mitään virikkeitä ja luonto. Parhaiten nämä toimivat yhdistettynä. Usein siinä kohtaa, kun tajuan, että taas menee liian lujaa, hakeudun lähes automaattisesti lähimpään metsään. Vaeltamaan päämäärättömästi pikkupoluille, istuskelemaan kalliolle. Yksin, ihan vain olemaan.
Näin on ollut aina, kun olen kaivannut etäisyyttä ja tilaa pysähtymiselle. Lapsesta asti metsä on tuntunut eräänlaiselta turvapaikalta. Luonnossa oleilu laskee kierroksia, auttaa kirkastamaan ajatuksia ja päästämään kontrollista irti. Oli se sitten kymmenen minuuttia tai kolme tuntia.
Tällä hetkellä olenkin hyvin kiitollinen siitä, että saan asua aivan metsän vieressä. Lähipoluilla haahuilusta on tullut päivittäinen tapa. Muutamana päivänä olen käynyt pienellä metsäkävelyllä heti aamusta, ja se on ollut poikkeuksetta erinomainen päivän aloitus. Kroppa herää ja mieli rauhoittuu. Samalla ajatukset siirtyvät asioihin, jotka haluan päivän aikana tehdä. Usein myös syntyy uusia ideoita ja oivalluksia.
Luonnossa sitä ikään kuin pysähtyy automaattisesti itsensä äärelle. Huomaa, mitä itselle ihan oikeasti kuuluu. Toinen hyväksi havaitsemani keino pysähtymiseen on päiväkirjan kirjoittaminen, jonka merkitys itselleni on niin valtava, että se vaatisi oman postauksensa.
Stressipiikkejä ei varmaankaan voi millään täysin välttää, vaikka kuinka yrittäisi opetella. Välillä sattuu ja tapahtuu enemmän, jolloin pysähtyminen ja itsensä kuuntelu ei vaan onnistu. Ja se on ihan ok. Tärkeää olisi kuitenkin löytää ne keinot, joilla itse pystyy rentoutumaan ja rauhoittumaan. Tunnistamaan liiallisen stressin, pysähtymään sen aiheuttajien äärelle ja sitten päästämään siitä irti.
On ihanaa, kun vähitellen voi taas tehdä enemmän kevään eristäytymisen jälkeen. Silti kesää ei tarvitse täyttää menoilla keväänkin edestä. Tänä kesänä yritän opiskelun lomassa muistaa nauttia ja lomaillakin. Kahta viimeistä myös edellisten työntäyteisten kesien edestä.
Pitkästä aikaa minulla on aavistus rennosta kesästä.
ps. Paina toki sydäntä jos tykkäsit!