Itseni sylissä

Haahuilen lähimetsässä ja ihmettelen suurta lumimäärää. Kuljen hitaasti, jatkuvasti pysähdellen, napsin kuvia milloin mistäkin mielenkiintoisesta neulasesta. Hengittelen ja ihailen. Vähitellen vaivun taas omaan kuplaani, siihen pehmoiseen ja turvalliseen sopukkaan mielessäni.

Siihen, jossa koen olevani yhteydessä itseeni, aidoimmillani, omimmillani. Olen täysillä läsnä. Nautin. Ajatukseni kulkee kirkkaasti, mutta samaan aikaan mieli on tyhjä. Rinnassa tuntuu lämpimältä ja hengitys on hieman täydempi.

Siinä sopukassa henkiset voimavarani lisääntyvät, olo on varma ja pystyvä. Siitä sopukasta saan voimaa ja rohkeutta kulkea kohti asioita, jotka ovat sydäntäni lähellä. Siinä sopukassa kuulen itseni ja ymmärrän, mitä nuo asiat ovat. Siinä sopukassa hyväksyn itseni juuri sellaisena, kuin olen. Siellä kannan itseäni. Siellä olen itseni sylissä.

Se ei ole fyysinen paikka, vaan paikka mielessäni, mutta tarvitsen tietynlaisen ympäristön, jotta sinne löydän. Tärkeimmät tienviitat ovat yksinolo ja hiljaisuus, ylipäätään mahdollisuus olla hetki vain itseäni varten, ilman häiriötekijöitä. Luonto tarjoaa usein oikopolun tuohon sopukkaan.

Eipä taida olla sattumaa, että kaipaan luonnon ääreen joka päivä. Tai että tarvitsen yksinoloa ja hiljaisuutta, vaikka sitä en aina itsekään muista.

———————————————————————————————————————————–

Edellinen teksti: Sydämeni nauttii