Kastehelmiä ikkunassa, kastehelmiä auringossa

Viimepäivät ovat olleet ihanan lämpöisiä ja rentoja. Eilen kuitenkin satoi vettä, tuuli piiskasi sen kiinni ikkunaan. Tuijottelin hetken keittiön ikkunaan jääneitä pisaravanoja ja tajusin, että tästähän se on ehkä saanut innoituksensa, Iittalan Kastehelmi -sarja. Nappasinpa kuvankin, kastehelmistä ikkunassa.

Sadepäivän tunnelma on usein hieman melankolinen, mutta rauhoittava. On ihanaa vain istua sohvalla villapaita päällä ja teekuppi kädessä, kuunnella sateen ropinaa, antaa ajatusten kulkea. Ajatukseni kulkivat sadepisaroista kyyneliin, sateesta itkuun. Mietin, miten sade raikastaa ilmaa, etenkin nyt siitepölykaudella tekee siitä taas helpommin hengitettävää. Mietin myös, että itkuhan tekee usein ihan samaa.

Itku ja sade, molemmat kohtaavat usein saman ensireaktion, vastustelun ja kieltelyn. Ei nyt mitään sadetta! Missä se aurinko on? Samalla tavalla kai itkuun yhdistetyistä kielteisistä tunteisista halutaan nopeasti eroon, sanotaan että ei saa itkeä, itselle ja muille. Onhan se kivaa olla iloinen, pirskahdella auringossa.

Omassa lähipiirissäni on herkkiä ihmisiä, heitä, jotka uskaltavat itkeä jos itkettää, piilottelematta, häpeilemättä. Heitä minä ihailen, itselleni kun on toisinaan tuottanut vaikeuksia näyttää kyyneleitäni edes niille läheisimmille. Olen kuitenkin huomannut, miten hyvää itku tekee. Sen kannattaa antaa tulla silloin kun se on tulossa, ja kuunnella mitä sillä on kerrottavana.

Kastehelmiä ikkunassa.

Näiden pohdintojen myötä päädyin etsimään tutkimuksia itkusta. Löysin erään*, jossa perehdyttiin itkemiseen evolutiivisesta ja kulttuurisesta näkökulmasta. Vauvalle itku on lähestulkoon ainoa keino herättää hoivaajan huomio, viestiä että nyt tarvitsen jotain, kaikki ei ole hyvin. Se herättää hoivaajassa empatiaa, saa toimimaan, jotta pienellä olisi hyvä olla. Aikuisen itku on erilaista, mutta usein yhtälailla sen takana on tarve tulla kohdatuksi.

Itkeminen toisen edessä viestii, että kaipaa apua ja tukea, empatiaa vihamielisyyden sijaan. Ja juuri näitä reaktioita useimmiten herää, kun näkee läheisen itkevän. Toisaalta itkevä ihminen itse päästää irti taistelusta itkua ja samalla myös sen taustalla olevaa tunnetta vastaan. Tutkimuksessa puhutaan passiivisesta copingista. Sen sijaan, että tilannetta yrittäisi aktiivisesti ratkaista, itkiessä antaa sen ja tunteen vain olla. Ikään kuin luovuttaa hetkeksi, antautuu tuen ja avun kohteeksi. Itkemisen näyttäminen luo yhteyttä itkijän ja lohduttajan välille.

Itkemällä ja itkuun reagoimalla päästää muut lähelle. Ehkä huomaa myös itse, että nyt kaipaan apua, pysähtymistä, itseni kuuntelua. Itku viestii samoja asioita itkijälle itselleen kuin ihmisille ympärillä. Itkun kohtaamalla kohtaa samalla myös ihmisen itkun takana, hänen tunteensa ja tarpeensa. Sellaista kohtaamista kaipaa toisinaan myös itse itseltään, ja itku herättääkin usein pysähtymään ja pohtimaan, miettimään omaa elämäänsä jatkuvan eteenpäin menemisen sijaan. Ehkä hellittämään suorittamisesta, tajuamaan että jotain täytyy muuttaa tai käsitellä, jotta voin hyvin.

Kyseisessä tutkimuksessa käsiteltiin itkemistä siksi, että jokin on huonosti. Itkeä voi kuitenkin myös ilosta, ja onnenkyyneltenkin näyttäminen voi tuoda itkijää ja hänen läheistään lähemmäs toisiaan. Ehkä itku voi pysäyttää itkijän itsensäkin tajuamaan, että just nyt tuntuu tosi hyvältä, nautitaan tästä, tätä haluan elämääni lisää.

Vesipisarat tuovat myös valonsäteet näkyviksi. Tänään on paistanut taas aurinko.

Kastehelmiä auringossa.

Voisi ehkä jopa sanoa, että on iso voimavara, jos uskaltaa kohdata itkun. Niin omansa kuin muidenkin.

 

ps. Paina toki sydäntä jos tykkäsit!

Edellinen postaukseni: Aavistus rennosta kesästä

 

*Tutkimus, johon tekstissä viittaan: Gracanin, A., Bylsma, L. M., & Vingerhoets, A. J. J. M. (2018). Why only humans shed emotional tears: Evolutionary and cultural perspectives. Human Nature, 29(2), 104–133.