Maha täynnä raparperipiirakkaa

On kesäkuun viimeinen päivä. Viimeisen kuukauden aikana olen päässyt rennomman elon makuun, kesän makuun. Ei mitään täysin ruusuilla tanssimista (ei kai ikinä olekaan?), mutta kireys on alkanut hellittää monien ihanien hetkien myötä. Olen uskaltautunut hidastamaan tahtia, ja onneksi kesää on vielä reilusti yli puolet jäljellä.

Viimeisen reilun viikon olen keskittynyt elämään somen ulkopuolella, lähinnä selaillut kavereiden postauksia. Ajatus kirjoittamisesta on käynyt mielessä, ja samassa hetkessä olen todennut, että ei nyt. Päivät täyttyivät auringosta, helteisestä paahteesta. Uinneista meressä ja järvessä, jotka eivät viilennä. Ajanvietosta läheisten kanssa, ajanvietosta ihan vain itseni kanssa.

Eilen saapui sade ja rauhallisempi viikko. Tuli taas halu pohtia ja kirjoittaa, muutenkin kuin vain itselleni. Nyt istun tässä läppärin äärellä, maha juuri sopivan täynnä raparperipiirakkaa ja vaniljajäätelöä. Vieressä kupillinen kahvia, niin kuin melkein aina kun kirjoitan.

On ollut sopivasti menoja ja seuraa. Ei liikaa, niin että alkaisin stressaamaan. Mutta kuitenkin tarpeeksi, jotta olen nauttinut myös yksinolosta, malttanut pysähtyä itseni äärelle jatkuvan suunnittelun sijaan. Suunnittelu nimittäin vie helposti ajatuksistani voiton, jos tulevaisuuteen ei ole sovittuna mitään.

Alkukesän ajatus siitä, että ”täytyisikö” kuitenkin hakea töitä, jotta saisin kesäni kulumaan läheisteni ollessa töissä, on hiljalleen unohtunut. Sen sijaan olen taas muistanut mistä nautin, millä haluan päiväni täyttää silloin kun niitä ei ole pakko täyttää millään. Mennyt kohti sitä, mikä on tuntunut milloinkin hyvältä.

Päinvastoin kuin yleensä luonteenomaisesti teen, olen tehnyt enemmän ja pohtinut vähemmän. Lähtenyt hetken mielijohteesta uimaan, kysynyt ex tempore ystävää mukaan. Toisaalta olen käyttänyt lähes joka päivä osan omasta ajastani päiväkirjan kirjoittamiseen, ilman että ensin olisi ollut jokin ajatus, josta haluan kirjoittaa.

Pohdinnat ovat kääntyneet uusille uomille, olen päässyt taas lähemmäs itseäni. Tullut tietoiseksi muutamista omista, uuteen elämäntilanteeseen liittyvistä automaattisista ajatus- ja toimintamalleistani, jotka eivät vie mihinkään. Ja nyt yritän muistaa havainnoida niitä ja kirjoittaa niistä päiväkirjaani lisää, jotta ne eivät jäisi päälle, jotta niistä ei muodostuisi tapoja.

Olen päästänyt irti ja kuitenkin tavoittanut paljon. Rentoutunut. Palautunutkin. Kuunnellut itseäni vähän tarkemmin.

Teinpä viime viikolla yhden tentinkin. Ei kun kaksi! Etenkin näistä kursseista toinen herätti ajatuksia, joista kirjoitan ehkä vielä lisää. On ollut ihanaa opiskella ilman kiirettä, syventyä niihin asioihin, jotka itseäni kiinnostaa. Käydä ne muut asiat myös läpi, mutta hieman kevyemmin. Aidosti nautin opiskelusta, etenkin silloin kun ei ole kiire suorittaa kurssia toisen perään. Ehtii pohtia niitäkin enemmän, sitä, miten asioita voi soveltaa omassa elämässä, yhdistellä vielä isommiksi kokonaisuuksiksi ja oivalluksiksi. Taitaa kuulostaa siltä, että olen oman alani ja opintopolkuni löytänyt.

Postissa saapui myös valtiotieteiden kandidaatin paperit! Alallani kandidaatin tutkinnolla ei vielä varsinaisesti mitään tee, joten tämä ”välivalmistuminen” tuntuu vähän hassulta. Teki mieli ohittaa se olan kohautuksella, harkita pysähtymistä vasta sitten kun maisterin paperit on kädessä. Päätin sitten kuitenkin olla siitä ylpeä, onhan se sentään alempi korkeakoulututkinto!

Sellaisia ajatuksia herätti kesäkuun viimeinen. Aavistus rennosta kesästä taitaa toteutua.

Jos vielä yksi pala piirakkaa ja toinen jäätelöä. Voi sitten huomenna tehdä uuden.

ps. Paina toki sydäntä jos tykkäsit!

Edellinen postaukseni: Kastehelmiä ikkunassa, kastehelmiä auringossa