Kaunista, ajattelen. Tuijottelen mäntyjen latvoja, ne näyttävät harmaata taivasta vasten lähes mustilta. Kun hieman pinnistän, pystyn melkein unohtamaan liikenteen huminan, kuvittelemaan itseni keskelle erämaata. Se ei ole enää yhtä helppoa kuin kesällä ja syksyllä, silloin puiden lehdet loivat seinän metsän ja tien väliin.

Pitkä, lähes ristiselkään ulottuva tukkani on auki, mikä on harvinaista metsäkävelyillä. Usein se tuntuu olevan aukinaisena tiellä, niin paljon kuin siitä pidänkin, mutta tänään se tuntuu vapauttavalta. Ei haittaa, vaikka oksat ottavat hiuksiini kiinni tai latvat takkuuntuisivat. Tavoitteena ei ole hiki, joka liimaisi vapaana roikkuvan tukan ikävästi niskaan, ei nopea eteneminen. Siitäkin nautin, mutta sen aika ei ole nyt. Tässä hetkessä auki oleva tukka symboloi rentoutta, rauhoittumista, vapautta. Normien ja rutiinien rikkomista – kuka nyt lähtisi pitkät hiukset auki lenkille? Sehän on epäkäytännöllistä!

Pilvipeite muuttuu raskaammaksi, valo taittuu tummemmaksi. Pian alkaa sataa vettä. Kosteus saa luonnon värit esiin eri tavalla, ne muuttuvat intensiivisemmiksi. Tuovat esiin uurteita, jotka muuten jäisivät piiloon. Siellä täällä kuihtuneet lehdet eivät ole vielä uskaltaneet päästää irti. Ne ovat käpertyneet oksille, roikkuvat menneessä kesässä. Tarvittaisiin kai ystävällinen ravistelu tuulelta, jotta ne uskaltaisivat ottaa ensimmäisen askeleen kohti kiertokulkunsa seuraavaa vaihetta.

Löydän sen polun kohdan, jossa näyttää siltä, kuin oikeasti olisinkin syvällä metsässä. Käkkäräisiä mäntyjä, sammalpeitteen alla lepääviä kallioita, jäkälää vihertävien varpujen joukossa. Liikenteen humina muuntuu ajatuksissani tuuleksi oksien väleissä, vain hieman tunkkainen hengitysilma paljastaa kaupungin ja teollisuusalueiden läheisyyden.

On harmaata, mutta kaunista. Lähden kohti kotia, ennen kuin tukkani kastuu sateessa läpimäräksi.

———————————————————————————————————————————–

Edellinen teksti: Pilviä ja ajatuksia