Käännän langan silmukalle, taitan toisen yli, vedän pään lenkin läpi, kiristän. Solmu, sitten toinen. Ajatus karkaa huomisen suunnitelmiin, teen väärin, ajatus palaa käsiini, puran, teen uudelleen. Kuvio alkaa hahmottua, sitten toinen, kolmas. Jään koukkuun, haluan tehdä vielä yhden, ja vielä, ei nyt tähän kohtaan voi lopettaa. Vatsa kurnii, on iltapalan aika. En muistanut tehdä kirjastopäivän jälkeen muuta, en kaivannutkaan mitään muuta, ja hyvä niin. Mieli on tyyni, jatkuva ongelmanratkaisu ja analysointi on ollut tauolla, keskittyminen tuottanut konkreettisen tuloksen.

Olen hurahtanut tekemään makrameeta, sitä tällä hetkellä trendikästä käsityön muotoa, jossa yhdistyy mummolan seinävaate ja muodikas boheemius. En yleensä innostu muotivillityksistä, mutta tämä tuntui omalta heti.

Solmeilulla on myös meditatiivinen vaikutus – ilmaantuviin ajatuksiin ei voi uppoutua, jos mielii saada tuloksesta oikeanlaisen. Virheen tekeminen palauttaa ajatukset automaattisesti takaisin tähän hetkeen, useimmiten myös lasken mielessäni solmuja niitä tehdessäni, jotta pysyisin mukana kuviossa. Ihan toimiva tapa muka-kiireen taltuttamiseen. Kenties olen löytänyt tästä itselleni myös sopivan tavan meditoida – se perinteinen tyyli silmät kiinni risti-istunnassa on nimittäin vaikeaa, ellei ole jo valmiiksi rauhallinen.

Käsitöitä olen kyllä tehnyt aiemminkin, mm. kutonut muutamat villasukat. Viitisen vuotta sitten aloitin myös isoäidinneliöiden virkkaamisen päiväpeittoa varten, mutta se projekti on edelleen kesken. Siispä aloittaessani makrameeta naureskelin, että saas nähdä, millainen ikuisuusprojekti tästä taas tulee. Mutta eipä taida tullakaan – hyvä että nytkin maltoin siirtyä solmeilun parista kirjoittamaan tätä. Ken tietää, ehkä olen löytänyt makrameesta itselleni sopivimman käsityömuodon. Sellaisen, jonka parissa maltan viettää aikaa enemmänkin kuin yhden projektin ajan.

Kutomisesta ja virkkaamisestakin olen tykännyt, mutta jostain syystä ne ovat aina jääneet, mielenkiinto ei ole pysynyt. Aikoinaan nuokin olivat jonkinlaisia trendejä ainakin omassa lähipiirissäni, mikä saattoi olla yksi syy, miksi minäkin niitä tein. Pidin ajatuksena siitä, että olisin käsityöihminen, saisin jotakin käyttökelpoista aikaan.

Silloin en vielä tainnut edes tietää makrameen olemassaolosta. Hieman myöhemmin ajattelin, että näyttää ihan kivalta. Kuitenkin vasta nyt, kun some on täynnä toinen toistaan kauniimmista makrameetöistä ja YouTubesta löytyy ohjeita jos jonkinmoisen kuvion tekemiseen, aloin nähdä makrameen kokeilemisen arvoisena. Kun törmäsin siihen yhä useammin osana arkeani, aloin ajatella, että voisi itsekin kokeilla. Ilman tätä trendikkyyttä tuskin olisin makrameen pariin löytänyt.

Trendeillä on siis puolensa: Ne voivat saada kokeilemaan jotakin uutta, josta joko innostuu, tai sitten ei. Ainakin oppii jotain lisää siitä, mistä pitää. Toisaalta trendikkyyden paine voi saada jatkamaan asioita, jotka eivät oikeasti tunnu omalta. Tai luopumaan asioista, jotka voisivat olla se oma juttu. Ehkä trendikkyys luo mielikuvan arvostetusta, tavoitellusta ominaisuudesta, jonka haluaisi itseensäkin liitettävän. Niin kuin nyt vaikka tuo käsityöihminen, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, mutta sitä ihaillaan, pidetään yhtenä kunnon kansalaisen merkkinä.

Trendikästä? Ehkä. Lisää hyvinvointiani? Ehdottomasti.

Taidanpa palata makrameeni pariin. Nauttia ajatuksesta, että olisin käsityöihminen. Ja ennen kaikkea siitä, että rauhoitun solmujen parissa.

———————————————————————————————————————————–

Edellinen teksti: Muka-kiirettä