Arki on taas alkanut, kesä tuntuu jo kaukaiselta. En enää muista, miltä tuntui lenkkeillä helteessä tai pulahtaa mereen uimaan. Eikä tarvitsekaan: Nautin nyt syksyn tuomasta kirpeydestä aamuissa, mustikanlehtien punerruksesta, vaaleanliiloista kumisaappaista, kynttilän liekistä hämärässä.

Nautin myös arjen rytmistä, joka on taas löytynyt. Omituisen kesän jälkeen tuntuu hyvältä, kun opinnot etenee ja saan asioita aikaan. Säännöllinen liikuntakin alkaa vähitellen palata päiviin tuoden lisää energiaa ja pystyvyyden tunnetta. Kavereista saa lounas- ja lenkkiseuraa, ihmiset asettuvat vähitellen aloilleen lomien jälkeen ja opiskelu kirjastoissa on mahdollista.

Kesällä tuntui jatkuvasti siltä, että en saanut oikein mistään kiinni, vaikka kynsin ja hampain yritin. Mukaan mahtui paljon ihania hetkiä, mutta usein oli myös omituinen, epämääräinen olo. Positiivisen psykologian esseetä kirjoittaessani luulen tajunneeni tähän myös syyn: Psykologiset perustarpeeni eivät hetkellisesti täyttyneet.

Itsemääräämisteorian mukaan psykologisia perustarpeita ovat kokemukset autonomiasta, kyvykkyydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Olennaista on nimenomaan kokemus, eikä se, miten nuo tarpeet objektiivisesti ajateltuna täyttyvät. Koronan tuoma epävarmuus ja erilaiset liikkumista ja kokoontumista rajoittavat kiellot luonnollisesti osuivat tuohon ensimmäiseen, kokemukseen autonomiasta, siitä, että oma toiminta on omassa päätösvallassa. Ulkoisten raamien ja säännöllisten rytmien puuttuessa myös kokemus kyvykkyydestä ja pystyvyydestä oli toisinaan matalalla, oli vaikeaa saada oikein mitään aikaiseksi. Vaikka järjellä kyllä tiesin osaavani ja pystyväni, kokemus oli päinvastainen. Ehkä osittain näiden seurauksena välillä oli myös vähän yksinäinen olo. Siitä huolimatta, että näin kyllä ystäviä ja perhettä suhteellisen usein, en aina osannut olla läsnä niin, että yhteenkuuluvuuden tunne olisi toteutunut.

Välillä pahennan omaa tilannettani sillä, että uskon ennemmin järkeä kuin tunteita. Minulla järki on usein vahvempi kuin tunteet, minkä seurauksena helposti vähättelen omaa kokemustani asioista. Tunteet kumpuavat usein jostain, mitä järki ei vielä tavoita. Niiden taustalla voi olla tiedostamattomia tarpeita, jotka liian hätäisellä järkeilyllä tulkitsee väärin. Tarpeet jäävät huomaamatta ja tunnekokemus voimistuu. Opettelenkin edelleen sitä, että aina ei tarvitsisi etsiä syytä ja ratkaisua, tai ainakaan vatvoa samaa asiaa montaa tuntia. Usein tärkeintä olisi huomata ja hyväksyä heräävä tunne, ne syyt ja ratkaisut seuraavat sitten joskus perässä, pakottamatta, kun järki on valmis näkemään kokonaiskuvan. Joskus on vaikeaa kuulla itse itseään, saatika sitten hakea kuulluksi tulemisen tunnetta läheisiltä.

Kuten aiemmin mainitsin, tuo oli vain hetkellistä, ja monen tekijän summa. Arkirytmin palautuminen on palauttanut kokemuksen siitä, minkä järjellä olen tiennyt: Minulla on kaikki pääosin hyvin. Samalla huomaan, että arjen alkaminen on tuonut mukanaan myös hieman levottomuutta. Yhtäkkiä olisikin taas monta tenttikirjaa luettavana, aina olisi jotain opiskeltavaa. Työn ja vapaa-ajan henkinen rajanveto tässä uudessa arjessa on vielä työn alla. Kuitenkin luotan, että kyllä se tasapaino sieltä taas löytyy, kunhan muistaa pysähtyä kuuntelemaan omia tuntemuksiaan.