Ai niin, minunhan piti olla väsynyt
Aamulla herätessä vilkaisen ranteessani olevaa älykelloa, joka kertoo, että uneni laatu oli tyydyttävää. Taas kerran. Kellon mukaan olen viimeisen pari viikkoa nukkunut vain heikosti tai tyydyttävästi, mahtuupa mukaan pari OK yötäkin. Huomaan, miten minua alkaa taas kiukuttaa. Miksi nukun koko ajan näin huonosti? Eipä taida tästäkään päivästä tulla taas mitään.
Eilinen alkoi samalla tavalla – levottomuus alkoi heti, kun näin kellon kertovan, että uneni on huonoa. Se esseekin pitäisi kirjoittaa. Aamukahvin jälkeen päätin kuitenkin lähteä lähimetsään kävelylle, edes hetkeksi. Lopulta lenkki venyi ja olo parani. Palattuani kotiin keskittyminen koulujuttuihin onnistui, pääsin jopa hetkittäin flow-tilaan. Unohdin, että ai niin, minunhan piti olla väsynyt.
On hyvä tunnistaa, jos nukkuu jatkuvasti huonosti ja yrittää löytää syyt sekä puuttua niihin. Yöunen seuranta älykellon avulla voikin olla oiva väline tämän havaitsemiseen. Huomasin kuitenkin kellon tiedon ohjaavan asennettani automaattisesti, ennen kuin ehdin aina edes itse kuulostella miltä minusta tuntuu. Pääsääntöisesti kellon lukema ja oma oloni kyllä vastaavat toisiaan. En ole niin energinen ja iloinen kuin olisin jos olisin nukkunut paremmin.
Ehkä aina ei kuitenkaan tarvitse saada optimaalisia yöunia, jotta voi toimia ja saada aikaiseksi, pystyä keskittymään. Usein kuulee tarinoita, joissa väsymystä ei huomata ja paahdetaan vain menemään. Itselläni on nyt tainnut käydä päinvastoin. Koska tiedän, että en saanut hyvää, palauttavaa yöunta, en edes yritä ryhtyä mihinkään. Annan itselleni luvan kiukutella kuin pieni lapsi, koska eihän tästä kuitenkaan mitään tule, kun ei tule täydellistä.
Toki tämän taustalla on myös mahdollisuus ylipäätään olla tekemättä mitään, viimeiseen deadlineen on vielä aikaa, ja muut kurssit alkavat vasta syyskuun puolella. Lisäksi pitkään jatkunut minkäänlaisten ulkopuolelta tulevien aikataulujen ja vaatimusten puute on tehnyt tehtävänsä. On tuntunut siltä, etten saa oikein mistään kiinni.
Yleensä luotan osaamiseeni, siihen että esseistä tulee kyllä aina vähintään ihan hyviä ilman täydellistä panostusta. Mutta nyt huomaan pelkääväni epäonnistumista niin, että en meinaa saada mitään tehtyä. Tekee mieli vain vältellä. Olen jo luullut olevani tästä tunteesta vapaa, mutta kappas, jonkinlainen täydellisyyden tavoittelu on löytänyt taas minutkin. Tällä kertaa jopa niin, että yleensä minulle mieluinen tehtävä on muuttunut vaikeaksi, taakaksi.
Joten muistutus itselleni: Ihan hyvä siitä tulee, joka tapauksessa. Aina ei voi olla optimaalisia olosuhteita, ja silti voi toimia. Ihan itsestäänselvyys, kun sen näin toteaa, mutta todellisuudessa näköjään ei aina kuitenkaan.
Haluan kirjoittaa tänne ilman päämäärää, ilman että itsekään tiedän mihin ajatuspolkuni lopulta johtaa.