Tällä viikolla havahduin siihen, miten helppoa yhtäkkiä on ollut rauhoittaa ajatukset heti aamusta automaattisen tehtävälistakarusellin sijaan. Metsähaahuiluilla olen ollut oikeasti läsnä, nauttinut kaikilla aisteilla. Ehkä harjoitus on alkanut vihdoin tuottaa tulosta?

Välillä olen kyseenalaistanut, miksi haluan pyrkiä rauhoittumaan nimenomaan aamulla, eikö se sopisi paremmin vaikkapa iltaan? Mutta juuri aamuisin se tuntuu tärkeimmältä – koko päivä tuntuu levollisemmalta ja rennommalta, jos jo aamulla onnistuu viettämään edes pienen hetken rauhassa. Ja ehkä vielä tärkeämpää on se, että siinä samalla oppii sietämään keskeneräisyyttä, rentoutumaan ja irrottautumaan silloinkin, kun päivän to do -lista odottaa vasta aloittamistaan. Koska no, aina on jotain kesken. Jos odottaa, että maailma on valmis ennen kuin voi rauhoittua, ei rauhoitu ikinä.

Keskeneräisyys – siinäpä asia, joka on aina jollain tavalla elämässä läsnä. Ja samalla sen hyväksyminen voi olla aika vaikeaa. Meille luodaan pienestä asti illuusio siitä, että elämä on sarja taitoja, jotka oppia ja suorituksia, jotka saavuttaa. Sitten lopulta on valmis, ja voi olla tyytyväinen. Valmistutaan ensin peruskoulusta, sen jälkeen kenties ammattikoulusta tai lukiosta, korkeakoulusta, saadaan työpaikka. Aina hetken voi kuvitella olevansa valmis, ennen kuin alkaa tavoitella taas seuraavaa valmistumista.

Ei luontokaan ole koskaan valmis. Ja juuri siinä on sen kauneus ja kiehtovuus.

Todellisuudessa oppiminen on ikuista, tehtävälistat eivät koskaan lopu. Silti sitä aina odottaa hetkeä, jolloin jokainen kohta on raksittu, tutkinto suoritettu. Ja jos jonkin listan onnistuukin saamaan valmiiksi alusta loppuun, aina voi avata somen ja löytää uuden kurssin tai listan, jota alkaa taas suorittaa valmiiksi.

Mediassa kuitenkin luodaan jatkuvasti henkilötarinoita, joissa joku on aloittanut opiskelemaan jotain, ja sitten lopulta on valmis ja menestynyt, saanut hienon tutkinnon tai työpaikan. Tai sairastunut, ja sitten kovan kuntoutustyön tuloksena parantunut, saanut taas ikään kuin yhden projektin valmiiksi. Näillä tarinoilla on alku ja loppu, tavoite ja maali. Mutta elämä ei ole yksi tarina, vaan ennemminkin monta tarinaa, monta alkua ja monta maalia, limittäin ja päällekkäin. Ja aika usein sitä saakin huomata, että vaikka on jo kuvitellut päässeensä maaliin, sitä ajautuukin takaisin keskelle vanhaa tarinaa. Asia, jonka kanssa kuvitteli jo olleensa valmis, onkin vielä ihan kesken.

Huomaan olevani usein myös vähän turhankin kriittinen tekemisteni lopputulosten suhteen, oli sitten kyseessä käsityö tai kurssiessee. Joskus käy niin, että teen innolla vaikkapa jotakin käsityöprojektia monta tuntia, uppoudun ja nautin itse tekemisestä. Aina valmistunut lopputulos ei kuitenkaan vastaa mielikuvaani, vaan löydän siitä virheitä sieltä täältä. Ja jos lopputulos on mielestäni epäonnistunut, alan helposti pitää koko projektia epäonnistuneena. Siis sitä itse tekemistäkin, vaikka juuri se tekeminen oli se, joka toi valtavasti iloa arki-iltoihini. Hullunkurista, miten ajallisesti se pienin projektin hetki, valmistuminen, voi kääntää kuvan koko asiasta negatiiviseksi, vaikka kaikki ne muut tunnit olisin siitä nauttinut.

Tavoitteita on hyvä olla, mutta määränpäätä tärkeämpää on matka, niinhän sitä sanotaan. Sanonnassa taitaa olla perää. Päivät kun koostuvat lähinnä siitä matkasta, jatkuvasta uuden oppimisesta, kulkemisesta jotakin kohti. Ja kun sen jonkin lopulta saavuttaa, hetki täyttyneen tavoitteen ja uuden tavoitteen keksimisen välissä on häviävän lyhyt. Tottakai saavutuksistaan ja onnistumisistaan saa olla iloinen ja ylpeä. Mutta mitä jos omaa arvoa ja onnistumista ei määrittelisikään saavutusten kautta, siis sen, millaisia asioita on saanut valmiiksi? Mitä jos itsensä voisi nähdä arvokkaana jo keskeneräisenä?

Kuulostaa helpolta, ehkä itsestään selvältäkin, mutta on lopulta aika vaikeaa täysin sisäistää. Yhteiskunnassamme kun statusta mitataan suorituksilla ja lopputuloksilla, eikä vaikkapa sillä, että kuka on arkeensa tyytyväisin. Tavoitteet ja tutkinnot ovat ihan hyviä renkejä, suunnan näyttäjiä, mutta eivät kaikkea määrittäviä emäntiä.

Ehkä aina tärkeää ei olekaan valmiiksi saaminen, vaan se, osaako siitä matkasta nauttia. Jos itse tekeminen on kivaa, onko sillä lopputuloksella aina niin väliä?

———————————————————————————————————————————–

Blogia voi nyt seurata myös Bloglovinissa!

Edellinen teksti: Kuplintaa