Pysähdys

Viime viikkoina olen pysähtynyt. Tietoisesti keskittynyt itseeni, rauhoittumiseen, kiireettömyyteen. Pyrkinyt kuulemaan oman ääneni (itse luotujen) tavoitteiden, paineiden ja vaatimusten alta. Pysähtynyt tavallisuudessa, en jossain tietyssä, erityisessä paikassa tai erityisenä ajanjaksona. Olen pyrkinyt olemaan tekemättä, vaikka tehtävää olisi, olemaan pohtimatta, vaikka pohdittavaa olisi.

Olen pysähtynyt samalla tavalla, kuin aina uupumuksen rajoilla ollessani, en vain ole tajunnut olleeni siellä. Aiemmin se on kestänyt ehkä viikonlopun, jopa viikon, jonka jälkeen olen ajautunut vähitellen takaisin samaan. Nyt päätin uskaltaa pysähtyä pidemmäksi aikaa, ehkä loppuvuodeksi. En halua löytää itseäni taas puolen vuoden päästä samasta paikasta, kiireen keskeltä etsimästä lupaa itseni kuunteluun jostakin erityisestä, sitku siitä ja tästä. Sen tulisi löytyä tavallisuudesta, arjesta, yhdestä pienestä kynttilän liekistä, kahvin tuoksusta, räystäältä tippuvasta vesipisarasta. Joka päivä, ihan vähintään joka viikko.

Useimmiten taivas on kuin maalaus. Haluan pysähtyä katselemaan sitä nykyistä useammin.

Jep, liityn uupumusoireisten jonon jatkoksi. Ironista, siitä kun puhutaan nykyään koko ajan. Tekee mieli selitellä itsellenikin, että ei mulla vielä mikään paha tilanne kuitenkaan ole, että yritän nyt katkaista tämän hyvän sään aikana. Mutta ei kai sillä ole väliä kuinka paha kenenkin tilanne on. Pääasia, että itse ottaa sen tosissaan.

Ei elämän kuulu olla jatkuvaa stressaamista milloin mistäkin turhasta.

———————————————————————————————————————————–

Edellinen teksti: Hemmottelua