Suloinen sunnuntaiaamu

Juon kaikessa rauhassa aamukahvia, monta kupillista. Kirjoittelen päiväkirjaa, luen päivän Hesarin kiinnostavimmat jutut. Selailen vähän Instagramia ja blogeja, lojun sohvalla. Taustalla niin tutut perheenjäsenten äänet: Äiti häärää keittiössä, hymisee hiljaa itsekseen. Siskon askeleet portaissa, juuri tuo tietynlainen vessan oven narahdus, lapsuuden kotini seinien muodostama kaiku isän äänessä.

Yhtäkkiä huomaan: Kerrankin minulla ei ole ollut kiire minnekään, ei tarvetta suorittaa mitään. Ei harmittanut, että unet venyivät yhdeksään asti. Takaraivossa ei kuulunut ääntä siitä, miten heti herättyä pitäisi pestä pyykkiä, tehdä koulujuttuja, lähteä lenkille, siivota tai pakata, lukea tiettyä kirjaa, olla seurallinen. Tämä tunne on tuttu lapsuudesta ja lukioajoilta, silloin se oli normi. Viime aikoina, viime vuosina, se on hiljalleen kadonnut.

Vetelä sunnuntaiaamu tuntuu kropassa rentoutena, muutaman tunnin paikallaan makoilu pieninä kiristyksinä siellä täällä. En vaadi itseltäni mitään, en ota järjettömiä paineita milloin mistäkin. Ihan vain olen.

Tämän haluan ottaa mukaani, kun palaan takaisin omaan kotiini. Lapsuuden rentouden, suloisen turvallisuuden tunteen. Tunteen siitä, että tässä on kaikki, tämä riittää. Minä riitän.

Täytän kuppini vielä kertaalleen, nyt kahvi on jo hieman palaneen makuista.

Toivon, että tähän tunnelmaan voisin kietoutua  tulevan syksyn sunnuntaiaamuina.