Sydämeni nauttii

Hörpin aamukahvia vanhempieni mökillä. Seuraan, miten hämärä muuttuu vaaleammaksi vähä vähältä. Pian hento punerrus värjää ensin pilvet horisontissa, sitten lumen peittämät, tuulessa huojuvat latvat.

Istun vain ja ihailen. Tunnen, miten sydämeni nauttii, miten voimavarani lisääntyvät kohisten. Valtava onni täyttää rinnan. Tässä on kaikki, ihan kaikki, tässä hetkessä, tässä aamussa. Odottamatta, etsimättä, mieleni täyttyy syvästä kiitollisuudesta. Milloinkohan viimeksi on tuntunut näin hyvältä? Melkein itkettää.

Olen saanut ihailla auringonnousua keskellä suota sukset jalassa. Seikkailla lumisessa metsässä otsalampun valossa ja liukua mäkiset polut alas. Tuntea pakkasen kipristelevän poskilla, tuijotella rauhakseen leijailevia lumihiutaleita. Olen saanut hiihtää ja saunoa joka päivä – molemmat asioita, joista nautin niin paljon.

Tällaista ympäristöä olen kaivannut, ehkä tarvinnutkin. Luontoa, kiireettömyyttä, hiljaisuutta. Sellaista, joka ohjaa rauhoittumaan ja pysähtymään hetkeen. Toisinaan kaupungin hälinä kuormittaa, vaikka en aivan keskustassa asukaan.

Reilu viikko takana, ja vielä pari päivää edessä. Sitten olen valmis tarttumaan arkeen. Huomaan jo hieman odottavani kurssien alkamista ja uuden oppimista. Mieleni on siis päässyt palautumaan!

Onneksi hiihtämään taitaa päästä nyt etelässäkin.

———————————————————————————————————————————–

Edellinen teksti: Kiitos 2020, tervetuloa 2021