Pusseja, laatikoita, jätesäkkejä. Kaiken maailman nyssäkkää ja pussukkaa. Tavaraa, astioita, vaatteita ja mitä lie roinaa. Tavarapaljous ja sotku ahdistaa. Miten paljon ihminen tarvitsee? Miten paljon tekee onnelliseksi? Vai jopa kenties, miten vähän tekee onnelliseksi?

Olen vihdoin päässyt vauhtiin purkaessani tavaroitani, jotka pakkasin tammikuussa myymästäni asunnosta ennen reissuun lähtöä. Tein jo silloin pientä inventaariota, mutta mutta… Täällä minä nyt istun kaiken roinan keskellä ja ihmettelen. Mihin tarvitsen tätä kaikkea? Mihin laitan tämän kaiken?

Pidän kaikesta kauniista ja niinpä olen aiemmin kerännyt sitä kaikkea kaunista ympärilleni. Aalto-vaasit, Kayakit, Storybirdsit, Paratiisit ynnä muut Arabiat ja Iittalat pursuvat nyt laatikoista ja kaapeista. Nekö tekevät elämästä kauniin? 

En ole koskaan ollut himoshoppailija vaan ennemminkin tarkka rahan suhteen. En ole syntynyt kultalusikka suussa vaan olen tehnyt kovasti töitä ja ansainnut omat rahani. Vuosien saatossa tavaraa vaan on kertynyt liikaa.

Myös käsilaukut ovat olleet jonkinlainen intohimo. Niitä on kovin helppo ostaa. Ei tarvitse mennä sovituskopin valoihin toteamaan, että kylläpä olen lihonnut tai näytänpä muuten vain kurjalta. Sen sijaan, mitä kivampi laukku, sen vähemmän kukaan kiinnittää huomiota muuhun minuun. Näin ajattelin. Olen myös selitellyt itselleni, että niitä tarvitsee hyvin eri kokoisia ja hyvin eri värisiä, arkeen ja juhlaan. Kyllä vain, mutta mikä on edes kohtuullinen määrä? Mikä järki on säilyttää Furlia, Longchampeja, Burberryjä, T. Bakereita jne dustbageissaan kaapissa? Yhtä tai korkeintaan kahta (vähän isompaa ja pienempää) voi vain kuitenkin käyttää yhtä aikaa. En tiedä.

Tavarapaljous tekee minusta nyt kaikkea muuta kuin onnellisen. Oloni on rauhaton. En pysty keskittymään senkään vertaa. Kaikki tekemätön työ ahdistaa kun katselen näitä laatikoita. 

Reissussa olessani huomasin etten kaipaa tavaroitani tai kauniita esineitä. Kaipasin ihan muita asioita, mm. ihmisiä. Reissusta palattuani en päässyt heti purkamaan näitä tammikuisia pakkauksia. Eikä se haitannut. En edelleenkään ikävöinyt niitä. Istuessani näiden pakaasien keskellä pohdin, että pitäisikö minun kaikesta huolimatta olla onnellinen ja tuntea oloni etuoikeutetuksi, kun olen pystynyt hankkimaan kaiken tämän materian? Vai saanko valittaa, että sitä on liikaa, samaan aikaan kun osalla maailman ihmisistä sitä on liian vähän? 

En ole vähään aikaan ostanut mitään muuta kuin tasan vain tarvitsemani asiat. Vanhasta muistista välillä käsiini tarttuu jotain ja meinaan ampaista kassalle. Tällöin pysähdyn miettimään sitä tavarapaljoutta ja punnitsen tarvitsenko sitä todella. Useimmiten tavara tai muu menee takaisin hyllyyn. Ai että miten vapauttava fiilis.

Tässä, kuten rahassa, pätee varmasti sama asia. Ihminen tarvitsee tietyn verran tavaraa ja vaatteita pystyäkseen elämään. Mikä se tarvittava määrä on? Kuka sen määrittää?

Päätän luopua paljosta tavarasta. Tunnen jo nyt sen vapauttavan tunteen vaikka työtä sen eteen on paljon. Huomaan, että arvoni ovat alkaneet muuttumaan. En enää arvosta esimerkisi uraa, pintaliitoa, hienoja autoja tai kalliita laukkuja kaapissa. Arvostan elämää, hyvää oloa, aikaa läheisten ihmisten kanssa ja erityisesti kokemuksia ja tunteita. Voiko aidosti hyvän olon saada ostamalla? Tai voiko keräämällä tavaraa saada kiikkustuolissa hymy huulella muisteltavia kokemuksia? Harvemmin.

Mitä sinä ajattelet materian ja onnellisuuden yhtälöstä? Oletko sinä luopunut turhasta ja saanut tilalle jotain ihan muuta? Kuulisin mielelläni tarinoitanne, jotta saisin lisämotivaatiota projektiini!

Kiinnostaako hyvinvointi? Voi Hyvin on lehti Sinulle.