”Onko nenäsi leikattu?”, ”Mikä tuo punainen käsivarressasi on?”, ”Kylläpä näytät kauniilta tänään!”, ”Onpa sinulla paljon luomia…” 

Tunnet kuinka juuri tapaamasi henkilö tutkii kasvojasi, tulee lähelle ja pyyhkäisee ripsen poskipäältäsi!

Apua, tuletko minun reviirilleni? Astuitko juuri turva-alueeni sisäpuolelle? Kommentoitko minun ominaisuuksiani? Niin. Tämä ei useille meille suomalaisille ole kenties kovinkaan tuttua? Ja emme ehkä koe oloamme kotoisaksi?

Nautiskellessani myrskyn jälkeisestä ihanasta auringonpaisteesta uima-altaalla pohdin turkkilaisten välittömyyttä ja kulttuurierojamme sen suhteen. Täällä nimittäin siihen saa tottua. Täällä kommentoidaan. Kerrotaan miltä tuntuu tai näyttää. Tullaan lähelle ja kosketaan (mm. miehet halaavat tavatessaan ystäviään). Ja asioihin ei suhtauduta liian vakavasti. Mm. kaikki minun kohdalleni osuneet kommentoinnit on tehty loppuviimeksi hyvällä.

Lapsia halataan ja suukotellaan pienestä pitäen. Välittömyyteen ja tunteiden näyttämiseen opitaan varhain. 

Mitä me jokseenkin jurot pohjoisen asukit oikein pelkäämme? Miksi olemme niin varautuneita? Miksi peittelemme tunteitamne? Miksi emme voisi päivittäin kertoa läheisillemme kuinka tärkeitä he ovat?

Elämä on kovin lyhyt tunteiden ja välittämisen säästelyyn. Koskaan ei tiedä milloin on liian myöhäistä näyttää niitä. Milloinkaan ei voi olla varma, onko mahdollisuutta enää koskettaa tai tuntea sitä tärkeää kosketusta. Miksi et siis tuntisi, välittäisi ja koskettaisi jo tänään! <3