#Uraoivallus: Työelämässä(kään) ei tarvitse olla valmis
Yksi parhaita puolia Lilyssä bloggaamisessa on tämän blogiportaalin yhteisöllisyys. Uskon, että sen allekirjoittavat lähes kaikki täällä blogiaan pitävät. Meillä on huikea yhteishenki ja täällä on ihan hurjan paljon mielenkiintoisia, inpiroivia ja voimaannuttavia tyyppejä. Ja sen lisäksi meillä on vielä nokkela ja aikaansa seuraava toimituskin! Toimitus pistää välillä pystyyn ihan huikean hyviä kamppiksia, kuten syksyllä #Muhkuramanifestin, jonka tarkoituksena oli lopettaa taistelu selluliittia vastaan ja hyväksyä se osana jokaisen ihmisen kehoa.
Nyt toimitus on pistänyt pystyyn uuden kampanjan, joka kulkee tunnisteella #Uraoivallus. Kampanjassa haastetaan bloggaajia kertomaan työhön liittyvä ohje, joka on muuttanut heidän suhtautumistaan omaan uraansa. Ohje voi olla iso tai pieni, tai mitä tahansa siltä väliltä. Kampanja tuli itselleni loistavaan saumaan, sillä olen ollut työelämään ja uraan liittyvien mietteiden äärellä jo hyvän tovin. Kerrataanpas tähän mennessä tapahtunutta ihan pikaisesti.
Viime kesänä valmistuin vihdoin maisteriksi. Sen jälkeen irtisanouduin hyvästä työstä, koska se ei vain ollut minua varten. Sen jälkeen kaikki työn aiheuttama stressi alkoi helpottaa ja olo koheni varsinkin henkisellä tasolla 200 %. Luin Unelmahommissa-kirjan ja haaveilin olevani itsekin vielä joskus jonkinlaisissa unelmahommissa, vaikken ihan tiennytkään millaisissa. Pohdin sitä, mitkä asiat työssä ovat tärkeitä (todellinen uraoivallus sekin!) ja listasin ylös 5 työtä, joita olen tehnyt. Aloitin osa-aikatyön kodin ulkopuolella, mutta aloin myös tehdä kääntäjän ja sisällöntuotannon töitä kotoa käsin. Nyt olen tässä, mutta en todellakaan tiedä, kauanko asiat pysyvät juuri näin. Koska en edelleenkään tiedä, mihin suuntaan tarkalleen ottaen olen menossa.
Mutta onneksi nyt myös tajuan, että ei tarvitsekaan tietää! Elämä on muutenkin yksi suuri tuntemattomien ja arvaamattomien asioiden sarja, eikä työ ole niiden joukossa jokin poikkeus, jota voisimme itse täysin hallita. Harvalla on enää nykypäivänä mitään hyvinansaittua vakivirkaa, jossa pysytään 40 vuotta. Sen sijaan on sarja erilaisia työtehtäviä, jotka avaavat ovia taas seuraaviin paikkoihin, joista voidaankin päätyä taas tekemään jotain ihan toisenlaista, kuin itsekään odotti. Ja se on ihan ok, ja oikeastaan se on tosi kivaakin. Muutos on mahtavaa ja se tuo elämään uusia tuulia ja vaihtelua. Työelämä tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia kehittää itseään ja oppia uutta.
Kunpa joku olisi kertonut tämän minulle noin 20 vuotta aikaisemmin. Olisin säästynyt monelta itkulta ja hampaidenkiristykseltä. Vaikka toisaalta, jotkut asiat elämässä on kai hiffattava ihan itse. Mutta muistan kyllä, kuinka kovaa ahdistusta tuotti yläasteella ja lukiossa vastailla sukulaisten ja muiden aikuisten kysymyksiin siitä, mikä minusta tulee isona. Olisin halunnut, että minulla olisi antaa kysymykseen jokin yksinkertainen, selkeä ja itsestäni varmalta tuntuva vastaus. Tiedättehän, tyyliin ”Minusta tulee lääkäri”, tai ”Olen aina halunnut lastenhoitajaksi/lentäjäksi/juristiksi/kukkakauppiaaksi/laulajaksi”. Mutta e-hei. En tiennyt mitä haluan, ja sekös tuntui hankalalta. Lapsena olin kyllä halunnut näyttelijäksi ja siitä ajatuksesta oli hieman vaikeaa pyristellä irti isompana, vaikka olikin sanomattakin selvää, ettei minusta enää näyttelijää tulisi.
Toivonkin, että sen sijaan, että aikuiset yrittivät urkkia jotain tiettyä ammattinimikettä, joku olisi ottanut kanssani aikaa syvällisemmälle keskustelulle aiheen ympärillä. Todennut, että kannatta ennemminkin miettiä, mistä asioista tykkää, ja pyrkiä opiskelemaan jotain sellaista. Siitä ne ovet sitten aukeaisivat kyllä alan työpaikkoihin. Faktahan nimittäin on, etten itse vielä lukiolaisena tiennyt puoliakaan niistä ammateista, joita on olemassa (eikä kaikkia nykypäivän ammatteja ollut vielä silloin), enkä siksi olisi edes voinut vielä silloin haaveilla niistä. En ollut koskaan kuullutkaan, mitä tekee copywriter, devaaja, art director, pelituottaja, kuvausassistentti tai sosiaalisen median sisällöntuottaja. Ei silloin vielä ollut sellaisia ammatteja kuin vaikkapa bloggaaja tai tubettaja. En edes voinut mainita unelma-ammatikseni minua todellisuudessa kiinnostavia juttuja, koska en vain tiennyt sellaisten olemassaolosta. Ja toisaalta, en enää edes muista, kiinnostivat sellaiset asiat minua vielä tuolloin kuinka paljon. Enkä usko, että 15-vuotiaalla minulla ja 28-vuotiaalla minulla välttämättä edes olisi samat haaveet työelämän suhteen. Mutta asiat menivät kuitenkin lopulta onnekkaasti.
Olin aikoinaan jo lähettänyt hakupaperit restonomiopintoihin, kun eräs ihminen menneisyydestäni totesi, että voisinhan hakea myös yliopistoon opiskelemaan jotain, mistä pidän (hänelle kiitos siitä). Koska niin päädyin kuin päädyinkin Helsingin yliopistoon opiskelemaan kieliä. En ollut silloinkaan vielä yhtään varma, mikä minusta tulisi isona, ja se kauhistutti yhä siinäkin vaiheessa. Ja on se kauhistuttanut yhä myöhemminkin, vaikka aina on töitä riittänyt enkä ole opiskelemista todellakaan katunut. Toki nykyviisaudellani saattaisin opiskella hieman eri sivuaineita ja ottaa lisää tietyntyyppisiä kursseja, mutta jälkiviisastelu on jo ajat sitten todettu turhuudeksi. En ole ollut työtön kertaakaan sen jälkeen kun aloitin työt 15-vuotiaana, ja oman alan hommissakin olen enemmän tai vähemmän ollut jo pitkän aikaa.
Jos joku nyt kysyisi, mikä minusta tulee isona, on vastaus yhä, että en tiedä. Ja nyt todellakin tajuan, että se on ihan okei. Koska kuten kirjoitin jo aiemmin, on elämä muutenkin yhtä keinulaudalla tasapainoilemista. Voimme suunnitella kaikenlaista, mutta elämä suunnittelee kuitenkin paremmin. Tiedän kyllä, että tällainen ”kevytkenkäinen” asenne ei sovi uraohjuksille, mutta minulle se sopii. Minulla on luotto siihen, että jotain työtä riittää aina, ja myös usko ja toivo siihen, että saan tehdä yhä vain jatkuvasti kiinnostavampia ja inspiroivempia hommia tulevaisuudessa. Yllätyksekseni moni homma on vähän kuin ”tippunut syliini” tai tullut yllättäen vastaan, kunhan vain olen itse pitänyt verkot vesillä, ollut aktiivinen ja verkostoitunut muiden kanssa sekä halukas oppimaan uutta. Uskonkin, että kun luottaa omiin taitoihinsa, on hyvä siinä mitä tekee ja näyttää sen myös muille, voi päästä vaikka mihin. Paikkoihin, jotka yllättävät. Jos ei änge itseään liian suppeaan muottiin, voi olla oman alansa multiosaaja ja tehdä vaikka minkälaista hommaa.
Mun yksi uraidoli on Laura Friman. Hän on tehnyt vaikka mitä. Opiskellut englantilaista filologiaa, mutta tehnyt toimittajan hommia, blogia, kirjoittanut kirjoja, kuvannut elämäänsä Iholla-sarjaan, juontanut radiolähetystä Radio Helsingissä, juontanut Tähdet tähdet -ohjelmaa ja on nyt menossa käsikirjoittamaan EVS-showta. Eipä häneltäkään kenenkään kannata tai tarvitse mennä kysymään, että mikä hänestä tulee isona. Hommahan on selvä: hän on jo nyt tyyppi, joka tekee työkseen kaikkea kivaa ja mielenkiintoista, mistä tykkää. Sen enempää ei todellakaan tarvitse tietää, eikä itseään tarvitse ahtaa johonkin ankeaan lokeroon tai vakivirkaan.
Minkälaisia uraoivalluksia teillä on? Toimituksen blogin kautta löydät muut samasta aiheesta kirjoitetut jutut :)
-Netta
Postauksen kuvat: Pexels.com
Lue myös: