Olen kirjoitellut blogissani aika paljon ystävyydestä. Viime marraskuussa kirjoitin siitä, miten olisi mukava tavata samanhenkisiä ihmisiä ja saada uusia ystäviä, ja siitä, miten hankalaa se voikaan aikuisiällä olla. Kirjoituksesta on jo yli puoli vuotta aikaa, ja täytyy todeta, että sen julkaisun jälkeenkään en voi sanoa saaneeni uusia ystäviä; uusia tuttavuuksia jokusen kylläkin. Se, mitä tuolloin kommenttiboksissa keskustelimme eritoten juuri tällaisen lapsettoman, parisuhteessa elävän aikuisen vaikeudesta löytää uusia sydänystäviä tai ihan kavereitakaan, vaikuttaa ainakin tällä hetkellä tosiaan pitävän paikkaansa.

Aina joskus käy niin, että tapaa mukavan oloisen ihmisen, mutta hommasta ei sitten valitettavasti tulekaan mitään sen ihmeempää. Esimerkiksi, olen tavannut muutaman kivan henkilön, joiden kanssa on synkannut hyvin ja joihin olisin mielelläni tutustunut paremmin, ja ehtinyt jo luullakin, että niin kävisi. Olen ollut ikionnellinen, kun nämä ihmiset ovat ehdottaneet, että viettäisimme aikaa yhdessä ja menisimme esimerkiksi lounaalle. Olemme viestitelleetkin jonkin verran, ja olen muistuttanut tästä suunnittelemastamme tapaamisesta ja pyytänyt kyseistä henkilöä kertomaan minulle, kun hänen kiireensä ovat helpottaneet ja voisimme tavata. No, näistä ihmisistä ei sitten kuitenkaan ole enää kuulunut, ja lounasta ei ole tähän päivään mennessä koskaan tapahtunut. Eikä siinä tietenkään mitään –  sellaistahan elämä on, kaikkeen ei aika riitä.

Enkä tietenkään itsekään haluaisi mennä lounaalle jonkun kanssa, joka ei sille oikeasti löydä aikaa tai halua. Tämä ei myöskään suinkaan ollut ensimmäinen (tai viimeinen) kerta, kun joku vilauttelee korttia kahville/lounaalle/terassille menosta ilman, että sitä koskaan tapahtuisi. Olen törmännyt tähän samaan ilmiöön ennenkin, mutta joskus harmittaa ihan erityisen paljon, jos huomaakin lupauksen olleenkin vain ilmaa, eikä pääsekään viettämään aikaa mukavan oloisen tyypin kanssa.

Ärsyttää kyllä, että näitä lounas- ja kahvikutsuja viljellään nykyään Suomessakin sellaisena yleisenä small talkina, jenkkityyliin. Jenkeissähän kysellään jatkuvasti kaikilta, ”mitä kuuluu” ja puhutaan lounaalle/kahville menosta, eikä sitä siellä tietenkään kukaan otakaan minkäänlaisena lupauksena mistään. ”Mennään joskus lounaalle” on ilmeisen helppoa sujauttaa keskustelun lomaan ilman, että se sitten oikeasti tarkoittaisi mitään. Olen kuitenkin itse vielä sen verran perisuomalaisen rehellinen ja hyväuskoinen hölmö, että ei tulisi mieleenikään jaella ympäriinsä lounas- tai kahvikutsuja, ilman että oikeasti tarkoittaisin ja aikoisin toteuttaa niitä. Ja kun itselleni sanotaan niin, niin silloin todellakin toivon ja uskon ihan tosissani, että se tapahtuu. Ilahdun siitä pyynnöstä kuin pieni lapsi.

Ihmiset, jotka näitä kutsuja viljelevät, eivät varmaankaan tule ajatelleeksi sitä, että toiselle osapuolelle se voi oikeasti olla tosi iso ja tärkeäkin juttu, esimerkiksi jos kärsii yksinäisyydestä tai ihan vain oikeasti haluaisi tutustua siihen toiseen ihmiseen. Siksi kaikenlaisten turhien kutsujen ja lupausten ilmaan heitteleminen on omasta mielestä ajattelematonta eikä tietysti anna siitä ihmisestä mitenkään luotettavaa kuvaa (vaikkakaan hän ei tarkoittaisi tahallaan mitään pahaa). En oikeastaan edes tajua, miksi pitää ehdottaa jotain, jos ei sitten pysty täyttämään ehdotustaan? Ovatko lounaskutsut sellaista kohteliasta jargonia, vain sanahelinää, vai unohtuuko homma sitten oikeasti muiden kiireiden jalkoihin?

Turhanpäiväiseksi osoittautuneiden ja toteutumatta jääneiden kutsujen jälkeen ilmenee tietysti omassa päässä myös kaikenlaisia typeriä ja lapsellisiakin kysymyksiä. Olenko kuitenkin niin tylsää seuraa, ettei hän jaksakaan siksi tavata? Sanoinko tai viestitinkö jotain tyhmää, minkä takia hän ei halunnutkaan nähdä? Ehkä olen vain niin nolo, mitäänsanomaton tai ärsyttävä, ettei hän halunnut löytää aikaa minulle. Ja niin edelleen. Typeriä ajatuksia, joille ei todellakaan pitäisi tai saisi antaa sijaa.

Tietysti pitää muistaa, että kaikilla ihmisillä on omat elämänsä ja omat kiireensä. Useinkaan syy ei todellakaan ole itsessä, vaan toisen ihmisen omassa elämäntilanteessa. Ehkä hän ei oikeasti nyt ehdi tai jaksa, ja hänen täytyy priorisoida muihin asioihin. Ja toki kyse voi olla myös juuri siitäkin, että tämä ihminen ei alunperinkään varsinaisesti aikonut lähteä kanssasi lounaalle, vaan heitti asian ilmaan lähinnä eräälaisena kohteliaisuutena. Silti ihminen vain on rakennettu niin, että usein syytä lähtee etsimään nimenomaan itsestään ja omista vioistaan, ja siksi olisi tietysti toiselta osapuolelta reilua vaikka infota, että nyt on kiireitä, nyt ei ehdi ja että siirretään tapaamista myöhempään. Silloin varmistaa sen, että toiselle jää hyvä fiilis ja toinen välttyy hölmistyneeltä olotilalta.

Tietysti, kun maailma jatkuvasti muuttuu ja samoin kommunikointitavat, on kai hyväksyttävä sekin, että tällainen small talk -höpinä on kovaa vauhtia rantautumassa myös Suomeen. Lienee siis fiksua muuttaa omaa suhtautumistakin, ja pitää näitä lounas-letkautuksia sellaisena yleisenä höpötyksenä, johon uskoo sitten kun näkee sen tapahtuvan. Ei tietystikään omien läheisten ja tuttujen kesken, mutta ainakin uusien ihmisten kanssa. Näköjään on valitettavasti mahdotonta tietää, kuka on oikeasti tosissaan lähdössä kanssasi lounaalle ja kuka taas ei.

-Netta

Kuvat: Pexels.com

Lue myös:

Kun aikuinen haluaisi löytää uusia ystäviä

Kun ystävyys päättyy

Pitääkö ystävyyden olla vastavuoroista?

Pääseekö ystävyyden päättymisestä koskaan yli?