Lukijalle: Seuraava analyysi ei perustu mihinkään, se on puhdasta nojatuolisosiologiaa ja esittelee ihan vain omia havaintojani vanhemmuudesta. Älä ota kauhean vakavasti.
Vanhemmuutta tässä nyt pienen pienen hetken itsessäni ja ympärilläni tarkkailtuani, olen miettinyt, minkälaisen tiedon varassa me vanhemmat tätä tehtäväämme oikein suoritetaan. Tai minkälaisin perustein päädyme milloin mihinkin ratkaisuihin. Jokainen varmaan joutuu myöntämään, että joskus ratkaisuihin ei todellakaan päädytä tietoisen harkinnan seurauksena, vaan kompastellaan jotenkin elämän tönimänä vaan johonkin ja sitten tyydytään siihen. Mutta silloin kun oikein harkitaan ja päätetään, niin miten sitä perustellaan ja mistä tukea päätöksille haetaan?
Intuitio
Koska lisääntyminen, lapsen hengissä pitäminen ja kasvattaminen, eli joidenkin selviytymisen ja yhteisössä toimimisen kannalta hyödyllisten käytäntöjen opettaminen, ovat aika lailla alkukantaisia viettejä, perustuu vanhempana oleminen kaikesta sälästä huolimatta tänäkin päivänä hyvin usein puhtaaseen fiilikseen. Vanhemman tarve suojella jälkikasvua on niin vahva, että se ajaa kohti tätä tavoitetta tukevia ratkaisuja. Biologia pitää huolta siitä, että vanhempi on henkisesti virittynyt tätä tehtävää varten ja herkistynyt lapsen viesteille. Meillä on luonnostaan valmiudet olla varuillamme tietynlaisten uhkien varalta, pyrkiä ymmärtämään lasta ja täyttämään hänen tarpeensa. Tällä päästään jo aika pitkälle. Tämä perustelee mielestäni sitä, miksi juuri lapsen vanhemmat yleensä ovat pätevimmät päättämään lapsensa asioista, heillä on kaikkein suurin, vilpittömin ja epäitsekkäin sisäsyntyinen motivaatio toimia lapsen parhaaksi. Se ei ehkä kuitenkaan riitä, ellemme halua palata kivikautisiin lasten kuolleisuuslukuihin ja 30 vuoden eliniänodotteesseen. Siispä…
Kokemustieto
Kokemustiedolla, itse opitulla, kokeneemmilta kuullulla ja jaettulla, on aina ollut tärkeä rooli vanhemmuudessa. Ei niin kovin kauan sitten, se on käytännössä ollut intuition lisäksi ainoa tiedon lähde. Yhteisöjen ja perheiden jakama kokemustieto ja perinteiset käytännöt ovat olleet kullan arvoisia ohjeita tuoreille vanhemmille, tuolloin toki lähinnä äideille. Ne ovat tuoneet rakennetta ja varmuutta lapsen hoitoon ja kasvatukseen silloin kun intuitio ei ole riittänyt. Tietysti joskus ennen vanhaan yhteisön ote yksilöstä on ollut sen verran tiukka, että perinteet ja suvun matriarkan sana ovat varmasti toisinaan ajaneet tuoreen äidin fiiliksen yli niin että soi. Tänäkin päivänä kokemustiedolla on suuri merkitys. On kulttuurisia tapoja jotka määrittää sitä miten lasta nukutetaan, ruokitaan ja hoidetaan ja mitä hänelle opetetaan. Monet kulttuuriset tavat pohjautuvat kokemustiedolle ja periytyvät sukupolvelta toiselle.
Kokemustieto on helposti ymmärrettävää ja sitä on saatavilla(joskus liikaakin… :D). Sillä on kuitenkin kaksi heikkoutta: Ensinnäkin se pohjautuu yksilölliseen kokemukseen jossain tietyissä olosuhteissa, on siksi epävarmaa miten hyvin ohje pätee juuri kulloinkin kyseessä olevaan tilanteeseen ja lapseen. Yksilöllinen kokemus on myös sikäli hiukan epäluotettava tiedon lähde, että ohjeen voidaan tulkita toimineen vaikka kyse olisikin ollut jostain muusta, kuten sattumasta. Yksittäistapauksen perusteella on vaikea tehdä kovin pitäviä johtopäätöksiä suuntaan tai toiseen. Usein on vielä niin, ettei ne omat luottokonstit ja neuvot toimi edes siihen yhteen ja samaan lapseen muutamaa viikkoa pidempää. Toiseksi tiukkaan juurtuneet kulttuuriset käytännöt ja esimerkiksi tuoreille vanhemmille jaettava yleisesti hyväksytty tieto omaavat itsessään sen verran auktoriteettia, että sellaisia neuvoja saattaa tulla noudattaneeksi vähän turhankin sinisilmäisesti. Esimerkki tällaisesta voisi olla vaikka tuo monesti alimpaan helvettiin kiroamani ”Vauvat nyt vaan itkee. Kyllä se ajan kanssa hepottaa.” mantra. Siihen liittyy kulttuurisia uskomuksia siitä, kuinka paljon itkua on siedettävä, minkälaista vanhemmuuden kuuluu olla ja kuinka paljon vauvan voidaan ns. antaa itkeä. Neuvon seurauksena liian moni vanhempi antaa vauvan itkeä ensimmäiset elinkuukaudet, ja menettää oman mielenterveytensä siinä sivussa. Neuvo toteuttaa itseään,kun itku jossain kohtaa lakkaa. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö jonkun toisenlaisen toimintatavan avulla itku olisi lakannut jo aikaisemmin.
Kokemustiedolla on tietenkin paikkansa. Eihän mikään uskomus tai käytäntö synny ja vakiinnu tyhjästä tai turhaan. Samalla lienee kuitenkin niinkin, että kokemustieto vakiintuu käytännöksi ja yleiseksi totuudeksi suhteellisen helposti, siihen nähden ettei sillä ole niitä pitäviä perusteita. Vauvojen kohdalla näin varmaankin on siksi, että monia esimerkiksi terveyteen liittyviä asioita ei voida vauvoilla eettisesti tieteellisesti tutkia. Esimerkki tällaisesta syvään juurtuneesta kokemustiedosta on vaikkapa kylmän aiheuttamat rintatulehdukset. Imettäjät sukupolvi toisensa perään suojaavat rintansa kylmältä tulehdusten pelossa ja vannovat niitä kylmettymisestä saaneensa. Sille ei taida olla mitään tieteellistä perustetta. Silti ohjeen saattaa kuulla esimerkiksi neuvolassa, se saattaa olla hyväkin neuvo, tai sitten ei. Mene ja tiedä.
Tieteellinen tieto
Tieteelliseen tutkimukseen perustuvat ratkaisut vanhemmuudessa ovat hiukan uudempi mahdollisuus. Väännetään nyt rautalangasta ihan vaan määrittelyn selkeyden vuoksi, kokemustiedosta tieteellinen tieto eroaa siinä, että jonkin toimintatavan vaikutusta tai ilmiön esiintyvyyttä on tutkittu systemaattisesti suuressa joukossa ja sattuman tai muiden sekoittavien tekijöiden vaikutusta on pyritty minimoimaan. Tieto on siis paremmin yleistettävissä. Maalaisjärkikin kuitenkin sanoo, ettei pelkästään tieteellisen tiedon varassa käytännössä pysty toimimaan. Tutkimukset voivat olla keskenään ristiriidassa eikä aina ole selvää mikä suuntaus tai koulukunta omaa eniten tieteellistä uskottavuutta. Eri tieteenaloilla on omat näkökulmansa ja painotuksensa.
Sitten on vielä sekin, että oikeastaan tieteellinen tietokaan ei yleisty kovin hyvin yksilötasolle. Monesti suurista joukoista tutkimalla löydettu tulos merkitsee yhden ihmisen kohdalla niin pientä todennäköisyyttä tai marginaalista hyötyä, ettei sillä välttämättä ole käytännön kannalta paljonkaan merkitystä. Tämän tulkitseminen voi olla vaikeaa. Tästä päästäänkin siihen suurimpaan haasteeseen, mitä tulee tieteellisen tiedon ja vanhemmuuden yhdistämiseen. Nimittäin tieteellisen tiedon tulkitseminen on maalikolle ylensäkin vaikeaa, väsyneet ja stressaantuneet äiti-/isäaivot lisäävät vaikeuskerrointa vielä huomattavasti. Kaiken hyvän lisäksi meillä on taipumus valita rusinat pullasta, eli uskoa sellaista tukimusta joka tukee omia käsityksiämme tai jotenkin muuten sopii omaan maailmankuvaan tai ajatteluun.
Niin paljon kuin teidettä rakastankin, on hyvä kuitenkin tiedostaa ettei se tarjoa helppoja ratkaisuja sen enempää vanhemmuuteen kuin muuhunkaan yksittäisen ihmisen arkisessa elämässä. Tiede on parhaimmillaan kun tehdään massoja koskevia päätöksiä. Jos ei vanhemmuuteen liittyviä ratkaisuja ei voi perustaa tieteellekkään, niin mille sitten? Fiilis ei riitä, kokemustieto on epäluotettavaa ja tieteellisen tiedon tulkitseminen maallikolle vaikeaa. Sepä vasta on hyvä kysymys. Kultaisen keskitien etsiminen on aika turhanpäiväinen vastaus. Sitähän tässä juuri yritetään ja se jos joku on niin pirun hankalaa. Mistä tietää milloin uskoa neuvolaa, milloin isoäitiä, milloin THL:ää tai WHO:ta ja milloin omaa perstuntumaa??? Eipä taida tietää mistään. Se on varmaan juuri se syy miksi vanhemmuus todellakin on aika haastava duuni.
Viralliset suositukset
Viralliset ja ns. puoliviralliset uskottavien tahojen antamat suositukset auttavat hämmentynyttä vanhempaa mäessä. Suositus päivässä pitää lastenlääkärin loitolla. Joku on valmiiksi pureskellut tiedon ja paketoinut sen hallittavaksi kokonaisuudeksi. Suositukset noudattavat varovaisuusperiaatetta: ajatus on, että suositusta noudattamalla et helposti tule tehneeksi ainakaan vahinkoa lapsellesi. Niihin on hyvä tukeutua, varsinkin kun väsyneenä aivokapasiteetti ei riitä edes kananmunan keittämiseen. Moni noudattaa suosituksia, jopa niitä kaikkia lähes pilkulleen. Ja tietysti niistä myös mielellään muita muistuttaa, mikä mielestäni on käsittämätön ja jopa raivostuttava somen keskustelukentät täyttävä ilmiö, mutta ei siitä sen enempää. Miksi kaikki eivät sitten noudata?
Virallisissa suosituksissa pääroolissa on tieteellinen tieto, mutta siihen sekoittuu kultturisia uskomuksia, arvoja ja vakiintunutta kokemustietoa. Esimerkiksi ravitsemukseen liittyvät suositukset perustuvat useimmiten pitkälti tutkimukseen, mutta ovat siitä huolimatta hyvin kulttuurisidonnaisia ja jopa poliittisia. Länsimaisissa ravitsemussuosituksissa ovat painotuneet eläinperäiset tuotteet, enemmän tai vähemmän kulttuurisista ja poliittisista, jopa taloudellisista syistä. Imetyssuositukset ovat muuttuneet tiedon lisääntyessä, huomionarvoista on kuitenkin se, että samalla kun imetyssuositukset ovat muuttuneet yhä vaativammiksi, myös vanhemmuskulttuuri on muuttunut vaativammaksi. Tiedon saatavuus on lisännyt yleistä riskititeoisuutta ja elämää ja vanhemmuttakin katsotaan yhä useammin nimenomaan riskien minimoimisen näkökulmasta. Samalla yhä useampi virallinen suositus tuntuu muuttuneen samaan suuntaan. Jonkin toisinaan suhteellisen marginaalisenkin riskin mahdollinen minimoiminen peittoaa mennen tullen käytännöllisyyden, edullisuuden tai mukavuuden, mitä tulee vaikkapa vauvan nukuttamiseen, matkustamiseen, raskausajan ruokavalioon, pikkulasten ravitsemukseen, auringolta suojautumiseen, hygieniaan hyönteisten pistoihin tai kiintymyssuhteen rakentumiseen liittyviin suosituksiin.
HUOM! Tällä en tarkoita etten kunnioittaisi näitä suosituksia tai esittäisin tietäväni paremmin. En arvota näitä millaan tavalla. Yritän vain nostaa näkyville sen, miten monimutkaista tieto on luonteeltaan ja sen, miksi suositukset ovat aika-, kulttuuri- ja paikkasidonnaisia.
Ei tainnut tästäkään tekstistä olla mitään hyötyä kellekkään. Hitosti vaan monimutkaisemmaksi tuli tämäkin asia. Vaikka sitähän vanhemmuus on eikä sitä saa kirveellä mätkimällä yksinkertaiseksi. Joskus asian ymmärtäminen vaatii, että sen pilkkoo atomeiksi ja kirjoittaa auki. Kerro kommenteissa onko sulla jotain ajatuksia tästä, luotatko perstuntumaan, minkälaisissa asioissa käännyt virallisten suositusten puoleen, entä oletko etsinyt viimeisintä tutkimustietoa jonkin ratkaisun tueksi? Mitkä taas on niitä juttuja joissa äidin neuvot kelpaa?
P.S Korostan vielä kerran, että kaikki tämä on keskinkertaisen äitiyslomalla aivojaan tuulettavan vtm sosiologin ajatuksenvirtaa. Taustalla ei ole tutkimusta enkä jaksanut etsiä lähteitä millekkään, liekkö löytyisikään. Ihan vaan omista aivoista kaivelin ja paperille oksensin. Älkää uskoko mitään.
AINIIN! Käykää hei loputkin vitkastelijat vastaamassa kyselyyn vauvavuoden haasteista. Kysely ja postaus aiheesta löytyy tosta alhaalta. Ensi kertaan! -E
Lue myös:
Vauva-ajan haasteet – vastaa kyselyyn!
Ekat kuukaudet vauvan kanssa
Äidiksi, osa 1: Nallehaalari ja maailmantuska
INSTAGRAM
