18.1.2021 kristamaria

Netflix-sarja, joka teki vaikutuksen ja sai pohtimaan elämän tarkoitusta

Heippa! Mitenkäs siellä ruudun toisella puolella hurisee? Oletteko nauttineet kauniista talvipäivistä vai ovatko sisätilat houkutelleet enemmän? 🙂 Täällä ollaan nautittu kirpeistä pakkaspäivistä ja lumikinoksista sydämen kyllyydestä. Auringon säteiden tervehdykset pimeiden päivien jälkeen ovat tuntuneet kaikin puolin ihanalta. Tuntuu kuin maailma kutsuisi seikkailemaan ja nauttimaan elämästä. Tosin on pakko myöntää, että ulkoilun jälkeen lämmintä kotia, vilttiä, teekupposta ja Netflixiä sun muita suoratoistopalveluita osaa arvostaa entistä enemmän.

Vierähtäneisiin viikkoihin on kuulunut ulkoilun ja sarjojen katsomisen ohella pitkiä yöunia, podcasteja, Playstationin pelailua herra aviomiehen kanssa ja lukemista. Jälkimmäisen osalta joudun harmillisesti toteamaan luettavien kirjojen olevan toistaiseksi loppu, johtuen suuresti kirjastojen rajoituksista. Olen niitä tyyppejä, jotka pyörivät kirjastossa vailla päämäärää ja löytävät luettavat opukset pääsääntöisesti vahingossa. En osaa etsiä luettavaa verkossa vaan hyllyjen välissä seikkailu, useiden kirjojen takakansien silmäily ja eri maailmoihin uppoutuminen esittävät isoa osaa koko kokemuksessa. Aivan kuten päämäärättömillä kävelylenkeilläni, en myöskään ennen kirjastoon menemistä koskaan tiedä mistä itseni löydän – haluanko upota fantasian maailmaan? Vai sittenkin scifi-seikkailuun, joka kuljettaa minut maailmojen halki? Vai palata ajassa taaksepäin satoja vuosia?

Todennäköisesti luettavan loppuminen on vaikuttanut sarjojen katsomisen lisääntymiseen. Olen löytänyt aivan mahtavia sarjoja, jotka ovat kuljettaneet pois arjesta ja joita olen jaksanut katsoa pitkästä aikaa yksin. Jokaisella sarjalla on ollut merkityksensä tässä rentoutumisen yltä kylläisyydessä, mutta yksi löydöistä on ollut ehdottomasti ylitse muiden.

Ja se sarja on – Anna, a lopussa (Netflix / ”Anne with an e ” – älkää kysykö miksi Anne on koskaan suomennettu Annaksi, en tiedä! :D)

Huom! Tästä eteenpäin juonipaljastuksia voi tulla, mutta pyrin pitämään kuvailun yleisellä tasolla ja tehdä sen mahdollisimman lyhyesti. 🙂

Sarja perustuu kanadalaisen L.M Montgomery rakastettuihin Annan nuoruusvuodet-teoksiin. Tietysti on huomioitava, että sarja itsessään ottaa taiteellisia vapauksia, mutta koska en ole lukenut kirjoja en näitä vapauksia osaa juuri kommentoida. Näin ”itsenäisenä sarjana” kyseinen on kuitenkin tehnyt minuun suunnattoman vaikutuksen ja uskaltaisin sanoa sen koskettaneen minua tavalla, jota yksikään TV-ohjelma ei ole ennen tehnyt. Olenkin suunnattoman harmissani Netflixin päätöksestä päättää sarja kolmannen tuotantokauden jälkeen. Mutta toisaalta kiitollinen – parhaat tarinat jättävät tilaa mielikuvitukselle.

Mutta miksi rakastan sarjaa suuresti ja miksi se on tehnyt minuun vaikutuksen? Koska sarja saa minut ajattelemaan. Ja tuntemaan. Suuresti. Tarinan lähtökohdat jo yksinään ovat koskettavat; kirjoissa 11-vuotias, sarjassa 13-vuotias, vilkkaan mielikuvituksen, suunnattomat puhelahjat ja haasteelliset lähtökohdat omaava Anna adoptoidaan vahingossa sisarusten Matthew ja Marilla Cuthbertin toimesta Avonlean lähistöllä sijaitsevalle maatilalle, Vihervaaraan. Vahingossa siksi, että sisaruspari olettaa adoptoivansa pojan saadakseen apua maatilan fyysisissä töissä. Alun shokin jälkeen Matthew ja Marilla päättävät antaa tytölle mahdollisuuden ja sarjassa lopulta seurataan Annan kasvua 16-vuotiaaksi asti. Annan lisäksi suurta roolia näyttelevät paikallisen koulun muut nuoret, Avonlean kylän eri perheet ja aikuiset. Sarja tarjoaakin samaistumispintaa usealle eri ikä- ja ihmisryhmälle, ottaen kantaa yhä tänäkin päivänä vaikuttaviin kysymyksiin kuten ihmisoikeuksiin ja tasa-arvoon.

Anna, a lopussa on saanut minut kokemaan tunteita surusta iloon, ahdistuksesta intoon, myötätunnosta raivoon. Hahmot ja juonenkäänteet tarjoavat inhimillisen ja sydäntäsärkevän kuvan ihmisyydestä – sarjassa näytetään jopa niiden hahmojen kääntöpuoli, joiden teot saavat ihokarvat nousemaan pystyyn. Heistä väläytetään tasa-arvoisesti inhimillinen puoli, edes lyhyesti. Mielestäni sarja osoittaa sen, miten jokaisella meistä on omat murheemme ja syymme tekojemme taustalla – kukaan ei ole täydellinen tai 100% sitä, miltä ensisilmäyksellä vaikuttaa.

Lisäksi jokainen meistä on aina hieman hukassa ja menneisyytemme vanki.

Tästä päästään mukavalla aasin sillalla niinkin yksinkertaiseen kysymykseen kuin alustavaan pohdintaan siitä, mikä on elämän tarkoitus. Liki kolmen viikon postaustauon jälkeen olemme siis todella suurten kysymysten äärellä! 😀 Seuraavat ajatukset ovat puhdasta ajatuksen virtaani viime viikoilta. Ottakaa siis mukava asento ja varautukaa ajatusten heittelemiseen 😉 Tulen myös palaamaan aiheeseen omana postauksenaan myöhemmin ja syvällisemmin – halusin alustavasti pyöritellä ajatusta.

Olen pohtinut viime aikoina sitä, miten meitä jatkuvasti kannustetaan etsimään omaa juttuamme. Ainakin omassa kuplassani oma juttu tuntuu olevan… no se juttu. Miten meidän tulisi tehdä asioita, joita rakastamme ja edetä jatkuvasti kohti asioita, joita haluamme. Sosiaalinen media näyttelee kokonaisuudessa osaa, mutta somea koskien voitte lukea ajatuksiani edellisistä postauksista tästä ja tästä. Oman jutun etsimisestä etenkin työelämässä on vaikuttanut tulevan yhä vahvemmin elämän tarkoitus, jopa salakavalasti. Olemme hukkumassa mahdollisuuksien maailmaan. Haasteellista on, että koska kuulemme ja luemme jatkuvasti uusista mahdollisuuksia, emme välttämättä koskaan ole tyytyväisiä. Pahimmassa tapauksessa oletamme maailman jatkuvasti antavan meille enemmän. Tässä kohtaa on huomautettava, että oman jutun etsiminen on todiste etuoikeutetusta asemasta. Tähän en juutu kuitenkaan enempää, sillä edustan itse etuoikeutettua väestöä enkä näin ollen voi puhua toisten suulla.

Viime vuosina olen myös itse puhunut paljon sen oman jutun löytämisen merkityksestä. Olen pitänyt ja osittain yhä tälläkin hetkellä pidän sitä edellä mainitusti elämän tarkoituksena ja romantisoinut ajatusta siitä, että se oman jutun toteuttaminen on syy miksi kävelemme täällä pallolla ja hengittämme. Olen ajatellut, että sitten kun löydän sen yhden oman juttuni voin olla tyytyväinen. Vaikka eihän se todellakaan noin mene – se oma juttu on ensinnäkin harvoin pysyvä ja samanlainen läpi elämän. Me muutumme, miten siis ”oma juttumme” voisi pysyä täysin muuttumattomana? Lisäksi omia juttuja voi olla useita, eikä ainoastaan yhtä. Ja kuten edellä mainittu – oman jutun etsiminen ei ole itsestäänselvä asia. Myös vauhtisokeus ja yltäkylläisyyden maailma saattaa vääristää kuvaamme todellisesta tilanteestamme.

Pitkä tarina lyhyesti – kaikkien mutkien kautta minun on lopulta pakko myöntää, että mieleeni on herännyt kysymys siitä, onko sen oman jutun löytäminen etenkään työelämässä sittenkään niin välttämätöntä? Onhan elämässä myös paljon muutakin? Eihän kaikkien tarvitse sitä omaa juttua juuri töistä löytää? Mitä jos sitä vain kävisi töissä saadakseen rahaa ja toteuttaisi itseään vapaa-ajallaan? Edellä oleva lause ei ole itselleni yhtään ominainen, tuntuipa oudolta kirjoittaa kyseinen… 😀 Noh mukavuusalueen ulkopuolelle on hyvä mennä mitä ainakin ajatteluun tulee.

Pohdintani kulminoitui katsoessani edellä mainittua Anna, a lopussa-sarjaa. Anna omaa vilkkaan mielikuvituksen, joka on ainakin osittain seurausta traumaattisista kokemuksista. Hän näkee maailman täynnä mahdollisuuksia ja ympärillä olevat ihmiset kummastelevat sitä, miten hän uskaltaa ajatella asioista valtavirrasta poikkeavalla tavalla. Hän aiheuttaa paheksuntaa, kuitenkin samalla inspiroiden useita. Hänen ajatuksensa tuovat raikkaan tuulahdukseen vanhoihin ajattelutapoihin juurtuneeseen yhteisöön. Henkilökohtaisesti itseäni sarjassa puhuttelee eniten Annan automatisoitu halu auttaa toisia, sekä hahmojen ja kyläyhteisön yhtenäisyys kaikista ennakkoluuloistaan huolimatta. He eivät kysy, mitä he saavat kiitokseksi. Toki sarjasta löytyy ihmisiä, joiden ennakkoluulot ovat ylitsepääsemättömiä ja sarja kuvaakin eriarvoisuutta sydäntä särkevällä tavalla.

Summa summarum ja muutama kysymys; Jos olemme jatkuvasti huolissamme oman juttumme löytämisestä työelämässä, näemmekö lopulta oman napamme ulkopuolelle? Ehkä elämän syvimmät tarkoitukset löytyvät juurikin kohtaamisissa, muiden kannustamisesta, eivätkä yksinään oman navan ympäriltä? Toki muiden auttaminen ja oman jutun löytäminen eivät sulje toisiaan pois. Eivät tietenkään! Mielestäni muiden auttaminen, kannustaminen ja omien intohimojen löytäminen parhaimmassa tapauksessa muodostavat positiivisen, merkityksellisen kehän. Yhtä tärkeää kuin auttaa ja kannustaa muita, on myös kuunnella itseään – olemme yksilöitä, emmekä voi elää ja toteuttaa asioita tietyn pisteen jälkeen enää toisen puolesta. Mutta ehkä edes silloin tällöin olisi hyvä pysähtyä hengittämään ja keskittyä siihen mitä on, eikä siihen mitä ei vielä ole.

Nyt haluan vetäytyä vielä hetkeksi pureskelemaan ajatuksiani ja palata näiden osalta teille tarkemmin myöhemmin. 🙂 Päätänkin postauksen tällä kertaa lainaukseen Anna, a lopussa – sarjasta ( ja alkuperäisesti kirjasta );