Vuoden vanhempi, entä viisaampi?
Mitään en ole ikinä oppinut: The Art of still going Wrong.
Tähän piti syntyä seesteinen kirjoitus siitä, miten tämän ikäisenä olen löytänyt itseni ja elämä on pelkkää silkkiä vaan. Pyh ja pah mitä potaskaa!
Täytin juuri 48 vuotta, ja iän karttuminen ei ole pelkästään iloinen asia. Jos nukun väärässä asennossa, saan kroppaan ikäviä jumeja ja tunnen itseni satavuotiaaksi. Vasen polveni ei enää kestä juoksua. Kovassa valossa otetuissa kuvissa olen ryppyinen kuin rusina. Naama on valahtanut taas astetta alemmas ja yläluomet roikkuvat. Haluaisin peittää ryppyisen kaulani poolopuseroilla, mutta korkea kaulus korostaa hamsterinpussejani.
Eläminen patriarkaalisessa yhteiskunnassa ei helpota asiaa yhtään tippaa: Olemme oppineet, että miehet vain harmaantuvat charmikkaasti, mutta naisista tulee äkäisiä akkoja, jotka ovat menettäneet ulkonäkönsä. Päästäneet itsensä menemään. Mainokset kehottavatkin ylläpitämään nuorekasta ulkomuotoa keinolla millä hyvänsä – milloin joku rasva on lähes yhtä hyvä kuin laserhoito, milloin joku seerumi lähes yhtä hyvä kuin kirurgin veitsi. Vaikka vanhuutta vastaan rummuttavat antiage -mainokset ovatkin muuttuneet ”hyvän vanhenemisen puolesta” proage -mainoksiin, naisilta vaaditaan tekemään vanheneminenkin oikein (ehkä muutama ryppy, paksut harmaat hiukset ja kiinteä leukalinja näyttää olevan se vanhenevan naisen muotti kosmetiikkamainoksissa, mihin kukaan nainen ei oikeasti pysty.)
Jos nainen sitten on esillä tai pelkästään on olemassa, niin kommentteja saa, että olepas mummu hiljaa – ja et ainakaan julkaise mitään VARSINKAAN VANHENEMISESTA sosiaalisessa mediassa, koska julkinen tila on varattu vain tarpeeksi nuorille. Ikääntymistä ei SAA ole olemassa. (Paitsi jos olet TARPEEKSI VANHA jonkun sukulaisvanhus, jonka olemassaoloa joku sukulainen voi kivasti riistää sosiaalisessa mediassa tykkäysten vuoksi.) Entä matka sinne vanhuuteen – eikö sitä saisi olla olemassa? Ikäsyrjintä on meissä syvällä. Lopultahan kyse on vain kuoleman pelosta.
Mikä haloo siitä syntyikään, kun Sinkkuelämälle tehtiin jatkoa And Just Like That -sarjassa. Koska eihän keski-ikäinen nainen saisi olla esillä(!) Tuolloin kirjoitin: ” Viisikymppisten naisten pitäisikin tietää paremmin paikkansa, ja toimia mieluummin mummohahmona, itseään 25-vuotta vanhempien miesten käsivarrenkoristeena ja saattohoitajana (koska omanikäisille ei enää kelpaa) tai esim. elämän draaman kaarta edistävänä, mainion Elina Knihtilän lanseeraamana kysyjä-ämmänä tai jos älli ei riitä tähän, esimerkiksi ovistopparina.” (Btw: Täältä pääset lukeman arvioni And Just Like That -sarjan ensimmäisestä kaudesta).
Onko siis kumma, että miellän, että olisin kernaasti voinut lopettaa vanhenemisen 45 ikävuoteen?
Aino Elina
PS: Isäni kuolemasta alkaa olla jo vuosi. Olen viime aikoina muistellut sitä, miten hän 50 täytettyään juhlien jatkoilla kuunteli Lapinlahden lintujen Sedät jaksaa heilua -kappaletta. Isä 💔
