Laskettu aikani on 16.helmikuuta, eli vauvan tuleminen tähän maailmaan ei ole enää mitenkään kamalan kaukana. Hän on sieltä tulossa, olin minä valmis tai en. Loppu raskauteni on mennyt aivan tajutonta vauhtia ja tuntuu, että vasta olen oppinut ymmärtämään että olen oikeasti raskaana ja nyt aivan yhtäkkiä olenkin jo siinä vaiheessa, että vauva on tulossa hetkenä minä hyvänsä. Huomaan miettiväni, että mihin tämä aika on kadonnut ja miten minun raskauteni on mennyt niin nopeasti. 

Mikä minua pelottaa äidiksi tulemisessa sitten eniten? Tällä hetkellä se, että olen yksin. En ole yksin siinä suhteessa että minulla on mies, lapseni isä, mutta hän kuitenkin tulee olemaan päivisin töissä ja itse tulen olemaan kotona vauvan kanssa. Minulla ei ole täällä ystäviä, joilla olisi jo lapsia eikä perhettäni asu täällä. Tiedostan myös, että tämä on meidän valinta asua kaukana perheistämme, mutta viime aikoina tämä asia on rehellisesti minua pelottanut. Voin myös myöntää, että on ollut olo että minä, 29-vuotias nainen tarvitsisin äitiäni.  Minulla ei ole pienintäkään ajatusta mitä vauvan kanssa kuuluu tehdä, ja oikeasti pelkään että ”rikon” hänet. Me ei tehty mitään synnytykseen tai pienen lapsen hoitoon liittyviä kursseja ja nyt paniikissa mietin että olisi ehkä kannattanut. Syy miksei me millään kursseilla käyty oli yksinkertaisesti se, ettei me haluttu maksaa reilua $300.00 kurssista josta olimme kuulleet palautetta ettei kannata. 

Minua pelottaa, että teen jotakin väärin tai en osaa ymmärtää mitä vauva tarvitsee. Tämä on varmasti monelle uudelle äidille tai raskaana olevalle tuttu tunne, mutta minulle tämä on oikeastaan ollut todella pelottava asia. Mitä jos vauvalla on oikeasti hätä ja minä en tätä huomaa? Tai mitä jos minä teen jotakin mistä vauva ei pidä mutten tiedosta tätä? Eikä mulla ole tietoakaan miten paljon minun tulisi vauvalle pukea päälle näissä ilmastoissa kun yhtenä hetkenä mittari näyttää +40 ja toisen hetkenä ulkona sataa kaatamalla. 

Mitä jos lapseni ei opi puhumaan tai ymmärtämään suomea? Tämä on asia joka on stressannut minua siihen pisteeseen, että olen asiasta nähnyt painajaisia. Meidän yhteinen kieli mieheni kanssa on englanti, eli meidän kotona ollaan puhutaan vain ja ainoastaan englantia. Minulla ei ole täällä tällä hetkellä ainuttakaan suomalaista ystävää, joten suomea en puhu muutoin kuin silloin kun olen yhteydessä Suomeen. Haluan kuitenkin lapseni kasvavan kaksikieliseksi ja mieheni on tässä asiassa kanssani samaa mieltä. Hän on ollut alusta asti ehdottomasti sitä mieltä, että minun kuuluu suomea puhua lapsellemme ja kaksikielisyys on vain ja ainoastaan rikkaus. Tiedän että suomenkieli ei ole maailmassa mitenkään paljoa puhuttu kieli eikä siintä ole varmastikaan kamalasti hyötyä Suomen ulkopuolella, mutta itselleni olisi aivan älyttömän tärkeää että voisin omalla äidinkielelläni puhua lapselleni ja mahdollistaa hänelle puhumisen hänen sukulaistensa kanssa Suomeen. Olen lukenut aiheesta jonkin verran ja ymmärrykseni mukaan minä en saa pienelle tulokkaalle puhua kuin suomea, muutoin hän oppii vain sen yleisemmän kielen joka meidän tapauksessa on englanti. 

Tuntuu jotenkin hankalalta se että puhun vauvalle suomea jota mies ei vieressä ymmärrä ja sitten meidän kuitenkin tulee keskenään keskusteltua englanniksi. Mies ymmärtää kyllä muutaman sanan sieltä täältä ja onkin ilmaissut toiveensa oppia enemmän kun itse puhun vauvalle suomea, mutta en tiedä miten helposti hän oikeasti suomea oppisi kun ei hän ole koskaan toista kieltä opiskellut.. Enkä ole häntä vaatimassa suomenkieltä oppimaan kun emme Suomessa kuitenkaan asu. 

Tämä asia on sellainen mikä omaa mieltäni vaivaa jonkin verran, joten jos sinulla on asiasta kokemusta niin olisin enemmän kuin kiitollinen kuulemaan asiasta enemmän!