Jos 15-vuotias minä olisi tiennyt että 30-vuotias minä..

Asuu pysyvästi Australiassa ja omaa pysyvän oleskeluluvan maahan jonne aina haaveili pääsevänsä vuodeksi reissaamaan olisi ollut onnensa kukkuloilla. Haaveilin aina reppureissaamisesta Australiaan, kenguruiden näkemisestä, rannoista ja auringosta. Haaveilin aina, että sitten jonakin päivänä..

On äiti ja toivoo lapsensa oppivan myös suomenkielen taidon, olisin ihmetellyt mikä siinä nyt olisi niin hankalaa opettaa toinen puhumaan suomea. En olisi ymmärtänyt että jos asuu maassa jossa kielenä on englanti ja vain minä puhun pojalleni suomea on se vähän hankalampaa.

On parisuhteessa englantilaisen miehen kanssa, olisin varmaan vain nauranut, sillä englanti ei koskaan ollut se kieli mitä ajattelin käyttäväni päivittäin ja jolla pärjäisin ihan arkisissa asioissa. En olisi uskonut että löydän miehen joka tuntuu enemmän kuin vain oikealta, joka tuntuu siltä kuin olen kotona olen sitten missä vain.

Puhuisin sujuvasti englantia. Edelliseen kohtaan viitaten olisin pyöritellyt päätäni.

Olisin täyspäiväisessä, kokoaikaisessa työsuhteessa. 15-vuotiaana aina haaveili kaikesta muusta kuin siitä, että jonakin päivänä saa kokoaikaisen työpaikan tai varsinkaan vastuullisen sellaisen.

Ei olisi nähnyt perhettään vuosiin. Jos olisin 15-vuotiaana tiennyt että 30-vuotiaana on vuosia siitä kun olen viimeeksi nähnyt perhettäni tai edes käynyt Suomessa, olisi se varmasti pistänyt tietynlaisen eston ulkomaillemuuton haaveilussa. En olisi voinut edes kuvitellakaan että en näkisi perhettäni vuosiin. Tämä olisi ollut aivan mahdoton ajatus ja siltä se tuntuu vieläkin.

Ei olisi värjännyt hiuksiaan niin kauan ettei edes muista milloin. Tai olisin tiennyt että 30-vuotiaalla minulla ei ole blondatut hiukset. Silloin hiuksia tuli värjättyä heti kun pieninkin juurikasvu tuli näkyviin ja en olisi koskaan ajatellutkaan lopettavani hiusten värjäämistä. Tosin, tällä hetkellä taas mietin että miten paljon kivempi olisi kun olisi vaaleammat hiukset kuin mitä ne ovat nykyään luonnostaan. Ehkäpä varaan ajan taas kampaajalle?

Kamppailisi oman painonsa kanssa. Olisin varmaan lopettanut syömästä kokonaan. Normaalipainon alarajoilla/alipainon puolella ollessani en osannut edes kuvitellakaan että joskus en vain voisi syödä mitä sattuu ja miten paljon vain. Koko lapsuuden ja nuoruuden sinne teini-ikään saakka pystyin syödä mitä vain enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. En lihonut vaikka olisin syönyt mitä. Terve vaan hormonit ja PCOS ja kiitos näistä lisäkiloista..

On vain yhden lapsen äiti. Olisin miettinyt että mikä meni pieleen. 15-vuotiaana ajattelin että teen kaikki lapseni ennen kuin olen 30 ja 30 jälkeen ei enää lapsia tule. No enhän minä tiedä vieläkään tuleeko enempää kuin yksi, mutta 15-vuotiaana en olisi voinut kuvitellakaan ettenkö olisi ollut valmis lastenhankinnan suhteen. Halusin lapset alle 30-vuotiaana, kun on vielä nuori ja jaksaa lasten kanssa leikkiä.. 30-vuotias kuullosti 15-vuotiaan korviin jo niin vanhalta. Sainhan minä Lukan alle 30-vuotiaana, mutta 15-vuotias minä olisi halunnut lapset siinä reilusti aiemmin.

Paha olo menee kyllä ajan kanssa pois. 15-vuotiaalla minulla oli paha olla. Tein virheitä ja lisää virheitä ja niiden jälkeen vielä enemmän virheitä. En voinut hyvin, en pitänyt itsestäni ja kai se näkyi muillekin. En olisi uskonut, että 15:sta vuoden jälkeen minulla on hyvä olla eikä ole enää paha olo päivittäin.

Ei vieläkään tietäisi mikä haluaa isona olla. Olisin pyöritellyt silmiäni. Eikö 30-vuotiaana jo pitäisi olla varma siitä mitä haluaa ja mitä tehdä?

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM

Suhteet Mieli Ajattelin tänään Höpsöä

Työ, vanhemmuus ja kipeä lapsi. Miten selvitä kotona kipeän lapsen kanssa?

Olen ollut Lukan kanssa kotona koko tämän viikon sen jälkeen kun toinen sairastui sunnuntai iltana ja teimme pelottavan reissun sairaalalle. Olen aina ollut stressaaja poissaolojen suhteen töistä ja moni vanhempi osaa varmasti samaistua tilanteeseen kun töistä joutuu olemaan poissa oman lapsen sairastuttua. Tiedän, että töissä varsinkin ne lapsettomat eivät välttämättä ymmärrä poissaoloja sen lapsen takia, tai kun se on normaalisti se toinen vanhemmista joka on kotona kun lapsi sairastuu. Itse olen myös kuullut muutamia kommentteja töiden puolesta, että miksei me Ryanin kanssa vuorotella kotona olemista Lukan kanssa, mutta meillä se ei vain ole mahdollista. Jos Ryan jää töistä pois se vaikuttaa moneen asiaan eri tavalla kuin jos itse jään. Minun poissaoloni töistä ei vaikuta muiden työskentelyyn samoin kuin jos Ryan joutuisi olemaan töistänsä poissa.

Eihän se tietysti ole kiva, että poissaoloja tulee ja itsekin kun vasta aloitin uudessa työssä tämän vuoden puolella niin onhan näitä poissaoloja ollut aika paljon juurikin sen takia, että Luka on ollut kipeänä. Jostakin luin, että lapsen aloittaessa päiväkodin on se ensimmäinen vuosi yleensäkin sairastelua kun sieltä tulee kaiken maailman taudit ennen kuin lapsi jo vähän tottuu eikä niin herkästi tule kipeäksi kaikesta. En tiedä onko totta vai ei, mutta näin muistan jostakin joskus lukeneeni.

Olen aiemminkin maininnut, ettei meillä ole mitään ulkopuolista apua Lukan hoitamiseen ja jos hän on kipeä niin minä olen se joka on kotona hänen kanssaan, kun ei toista voi töihinkään mukaan ottaa. Tälläisinä hetkinä sitä välillä miettii miten kiva olisi jos olisi sitä mahdollisuutta edes hetkittäiseen ulkopuoliseen apuun, mutta eihän asialle mitään voi. Tietysti työasiat ovat mielessä ja toimistolle palaaminen, mutta kun asialle ei minkään voi niin koitan olla sitä murehtimatta. Tuskin kukaan töissäkään muistaa vaikka vuoden päästä, että kesäkuun lopulla viime vuonna oli Jennakin töistä viikon poissa kun Luka oli kipeänä, ja jos muistaa niin sittenhän muistaa. Lapsi tulee kuitenkin aina ennen töitä. 

Miten sitten selvitä kotona kipeän lapsen kanssa, ilman että stressaa liikaa niistä poissa oloista? Oman kokemukseni mukaan niin, että ymmärtää ettei asialle minkään voi. Asiaa voi stressata ihan maailman loppuun asti, muttei se saa sinua olemaan kahdessa paikassa samanaikaisesti. Lapsi on kuitenkin lapsi vain hetken ja näistäkin hetkistä täytyisi osata nauttia. Vaikkeihan se mitenkään kivaa ole kun toinen on kipeänä, niin kieltämättä olen itse kyllä nauttinut kun olen pitkästä aikaa taas saanut halia tuota pientä ja antaa nukkua sylissä. Olen todellakin nauttinut kun pieni tuhisee sylissä sillä sitä hän ei ole tehnyt sitten ihan vauva-aikojen jälkeen. Olen saanut halia ja pitää toista hyvänä ja parantaa.

En ole stressannut kotitöistä sillä kerkeäähän ne tekemään myöhemminkin. En halua edes miettiä että nyt kun on kerrankin kotona niin täytyy saada jokainen nurkka luututtua ja paikat järjestykseen. Olen kyllä siivonnut, silloin kun Luka on nukahtanut omaan sänkyynsä, mutten ole Lukan hereillä olo aikana stressannut näistä tai koittanut siirtää nukkuvaa lasta sylistäni pois. Olen antanut nukkua sylissä ja voin kertoa että Netflixiä on tullut katsottua useampi tunti, mutta miksikäs ei..

   

Kun oma lapsi on kipeänä niin eihän sitä osaa itsekään jotenkin toimia oikein ja ajatukset on juurikin siinä omassa pienessä ja hänen hyvinvoinnissaan. Itselläni on ainakin huono mieli ja paha olla kun näkee toisen kivuissaan tai huonovointisena. Eiköhän jokainen vanhempi ole samoin? Mielestäni silloin kun lapsi on sairaana ja joudut olemaan töistä poissa niin helpointa on koittaa olla ajattelematta töitä ollenkaan ja antaa huomio vain sille lapselle. Töitä kerkeää kyllä murehtimaan myöhemminkin. Vaikka eihän se aina helppoa ole, varsinkaan tällaisenä stressaajana kuten itse olen.

LUE MYÖS:
Uusi työ ja poissaolot samantien lapsen sairastuttua
Kun apua lastenhoitoon ei ole kummankaan perheen puolelta 

Seuraathan myös? FACEBOOK // INSTAGRAM

Perhe Lapset Vanhemmuus Työ