Tunnen nenässäni hyasinttien vahvan tuoksun, mikä saa oloni tuntumaan kotoisalta. Tiedän kuitenkin etten ole enää muistojeni kodissa ja silmäni raottaessani näenkin tutuksi käyneen asuntoni, joka on vielä aamuhämärän verhoama. Nousen lämpimän peiton alta. Paljaiden varpaiden alla vastapesty puulattia tuntuu ihanan pehmeältä, mutta kylmältä ja kiskaisen villasukat jalkaani. Vedän ylleni myös suuren neuleen tassutellessani samalla keittiöön.

Teepannu helähtää. Hiljalleen vesi valuu suodattimen lävitse täyttäen huoneen paahteisella tuoksullaan. Otan höyryävän kupin käteeni ja nostan sen huulilleni. Lämpö hipaisee huuliani ja täyttää koko kehoni mielihyvällä. Ilotulitus alkaa – Raikasta vadelmaa ja loppukesäisen auringon kypsyttämiä viinimarjoja. Täyteläistä, öljyistä ja hedelmällistä, eksoottista Keniaa. Palanen makeaa, tummaata suklaata. Otan toisen kulauksen ja tunnen kuinka lämpö virtaa edemmäs kehossani rentouttaen jännittyneet hartiani. Minulla ei ole kiire, anna itselleni aikaa kahvikupillisen.

Hiljattain Elämänmenoa-blogin Heidi haastoi minut kertomaan arkeni pienistä iloista, mikä onkin ollut itselleni hyvä huomionaihe toimiston kiristyneen työtahdin varastaessa jo osan viikonlopuistanikin. Pitkät päivät saavat minut rakastamaan entistä enemmän arkiaamuja, kotoilua ja tietenkin runsasta aamupalaa aamukahvin kera. Aamu on minulle vuorokauden mieluisinta aikaa ja itseäni hemmottelemalla haluan nauttia hetken omasta ajasta tehden jokaisesta aamusta ainutlaatuisen ja odottamisen arvoisen. Aamun ja arjen ilot syntyvät niinkin pienistä asioista kuin puhtaudesta, turvallisuuden tunteesta, pysähtymisestä ja rauhoittumisesta, lämmöstä, hyvästä ruuasta ja parista villasukkia.

Olen hyvin tunnepitoinen ja mielikuvitukseltani rikas ihminen. Toiset varmasti kutsuisivat minua lapsekkaaksi. Olen aina ollut utelias, mutta arkkitehtuurin opiskelu on herkistänyt aistini aivan uudelle tasolle. Arkkitehtuuri ei rajoitu vain koulun seinien sisälle, vaan se on koko elämä hajuineen ja makuineen. Saatan innostua niin puiden maalaamista varjoista talojen seinillä, jäähileiden muodostamista kuvioista ikkunanruuduissa, vesilätäkköjen riitteisestä pinnasta taikka syrjäisistä kaduista. Siskoni onkin välillä vaikea ymmärtää yltiömäistä innostumistani, mitä ihmeellisimmistä asioista, ja häpeillen hän seuraileekin kun halailen betonipilareita taikka sormeni vaistomaisesti lipuvat kiiltävälle kaakelille. Kauneuden näkeminen rumuudessa, juhlan näkeminen arjessa antaa kuitenkin pimeisiinkin päiviin valon hetkiä.

Taivas on pimentynyt jo tunteja sitten. Uupuneena laskeudun katutasolle. Sataa, totta kai, mitä muuta olisin voinut odottaa. Kaivelen avaimiani kylmässä ilmassa ja avaan nurin kellahtaneen pyöräni. Tihkussa ja tuulessa pääsen viimein lähtemään kotiin. Kello on jo aivan liikaa ja tiedän univajeeni kasvavan jo alkuviikosta liian suureksi. Polkiessa negatiiviset ajatukset kuitenkin haihtuvat ja mieli tyhjenee. Katuvalon alla kasvaa vaahtera. Pimeyteen jäävä siluetti seisoo ylvään lehdettömänä, mutta valoa kohden se kurkottaa vielä vihrein lehdin. On joulukuu. Hymyilen.

Hyvällä mielelle huononkin päivän kääntää, kun tulevaisuudessa siintää jotakin, mitä odottaa. Odottava-aika on ihaninta, sillä silloin kakki on vielä edessä. Rakastan joulua ja etenkin joulun odotusta itse varsinaista päivää enemmän. Odotan myös kotimatkaa, johon on enää 12 yötä. Tulevaisuuden suunnitelmien lisäksi väriä arkeen antavat yllätykset. Mieltäni aina lämmittää äidin puhelinsoitto taikka, kun löydän postiluukusta laskujen ja mainosten sijasta jotain muuta. Sen verran hyvin äiti minut jo tuntee, että nimipäivänäni hän ilahduttikin minua postiluukun täsmällisin mitoin täyttävällä vanerikortilla, josta askartelun tuloksena syntyi oman kotini ensimmäinen pikkujoulukuusi.

Arjen iloista kirjoittamaan juhlakaudenkin keskellä haluisin vielä haastaa Pariisin lumoista suomalaiseen arkeen palanneen  i make cake:n Miran.