Arjen pieniä iloja – Aistikas arki

valokuva2.jpg

Tunnen nenässäni hyasinttien vahvan tuoksun, mikä saa oloni tuntumaan kotoisalta. Tiedän kuitenkin etten ole enää muistojeni kodissa ja silmäni raottaessani näenkin tutuksi käyneen asuntoni, joka on vielä aamuhämärän verhoama. Nousen lämpimän peiton alta. Paljaiden varpaiden alla vastapesty puulattia tuntuu ihanan pehmeältä, mutta kylmältä ja kiskaisen villasukat jalkaani. Vedän ylleni myös suuren neuleen tassutellessani samalla keittiöön.

Teepannu helähtää. Hiljalleen vesi valuu suodattimen lävitse täyttäen huoneen paahteisella tuoksullaan. Otan höyryävän kupin käteeni ja nostan sen huulilleni. Lämpö hipaisee huuliani ja täyttää koko kehoni mielihyvällä. Ilotulitus alkaa – Raikasta vadelmaa ja loppukesäisen auringon kypsyttämiä viinimarjoja. Täyteläistä, öljyistä ja hedelmällistä, eksoottista Keniaa. Palanen makeaa, tummaata suklaata. Otan toisen kulauksen ja tunnen kuinka lämpö virtaa edemmäs kehossani rentouttaen jännittyneet hartiani. Minulla ei ole kiire, anna itselleni aikaa kahvikupillisen.

Hiljattain Elämänmenoa-blogin Heidi haastoi minut kertomaan arkeni pienistä iloista, mikä onkin ollut itselleni hyvä huomionaihe toimiston kiristyneen työtahdin varastaessa jo osan viikonlopuistanikin. Pitkät päivät saavat minut rakastamaan entistä enemmän arkiaamuja, kotoilua ja tietenkin runsasta aamupalaa aamukahvin kera. Aamu on minulle vuorokauden mieluisinta aikaa ja itseäni hemmottelemalla haluan nauttia hetken omasta ajasta tehden jokaisesta aamusta ainutlaatuisen ja odottamisen arvoisen. Aamun ja arjen ilot syntyvät niinkin pienistä asioista kuin puhtaudesta, turvallisuuden tunteesta, pysähtymisestä ja rauhoittumisesta, lämmöstä, hyvästä ruuasta ja parista villasukkia.

Olen hyvin tunnepitoinen ja mielikuvitukseltani rikas ihminen. Toiset varmasti kutsuisivat minua lapsekkaaksi. Olen aina ollut utelias, mutta arkkitehtuurin opiskelu on herkistänyt aistini aivan uudelle tasolle. Arkkitehtuuri ei rajoitu vain koulun seinien sisälle, vaan se on koko elämä hajuineen ja makuineen. Saatan innostua niin puiden maalaamista varjoista talojen seinillä, jäähileiden muodostamista kuvioista ikkunanruuduissa, vesilätäkköjen riitteisestä pinnasta taikka syrjäisistä kaduista. Siskoni onkin välillä vaikea ymmärtää yltiömäistä innostumistani, mitä ihmeellisimmistä asioista, ja häpeillen hän seuraileekin kun halailen betonipilareita taikka sormeni vaistomaisesti lipuvat kiiltävälle kaakelille. Kauneuden näkeminen rumuudessa, juhlan näkeminen arjessa antaa kuitenkin pimeisiinkin päiviin valon hetkiä.

 

valokuva1.jpg

Taivas on pimentynyt jo tunteja sitten. Uupuneena laskeudun katutasolle. Sataa, totta kai, mitä muuta olisin voinut odottaa. Kaivelen avaimiani kylmässä ilmassa ja avaan nurin kellahtaneen pyöräni. Tihkussa ja tuulessa pääsen viimein lähtemään kotiin. Kello on jo aivan liikaa ja tiedän univajeeni kasvavan jo alkuviikosta liian suureksi. Polkiessa negatiiviset ajatukset kuitenkin haihtuvat ja mieli tyhjenee. Katuvalon alla kasvaa vaahtera. Pimeyteen jäävä siluetti seisoo ylvään lehdettömänä, mutta valoa kohden se kurkottaa vielä vihrein lehdin. On joulukuu. Hymyilen.

Hyvällä mielelle huononkin päivän kääntää, kun tulevaisuudessa siintää jotakin, mitä odottaa. Odottava-aika on ihaninta, sillä silloin kakki on vielä edessä. Rakastan joulua ja etenkin joulun odotusta itse varsinaista päivää enemmän. Odotan myös kotimatkaa, johon on enää 12 yötä. Tulevaisuuden suunnitelmien lisäksi väriä arkeen antavat yllätykset. Mieltäni aina lämmittää äidin puhelinsoitto taikka, kun löydän postiluukusta laskujen ja mainosten sijasta jotain muuta. Sen verran hyvin äiti minut jo tuntee, että nimipäivänäni hän ilahduttikin minua postiluukun täsmällisin mitoin täyttävällä vanerikortilla, josta askartelun tuloksena syntyi oman kotini ensimmäinen pikkujoulukuusi.

 

Arjen iloista kirjoittamaan juhlakaudenkin keskellä haluisin vielä haastaa Pariisin lumoista suomalaiseen arkeen palanneen  i make cake:n Miran.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään

Positiivisia sanoja ja banaanileipää

banaanileipä1.jpg

Se on kumma, kuinka yhdellä negatiivisella sanalla on kaikki hyvät pyyhkäisevä voima. Arkkitehtiopiskelijana olen tottunut kritiikkitilanteisiin, mutta en vieläkään osaa suhtautua työhöni kohdistuneeseen kritiikkiin täysin tyynesti. Koulussa meille korostetaan kritiikin suuntautuvan arvioitavaan työhön, eikä sen tekijään. Minun on kuitenkin vaikea irtautua työstäni, koska olen luovuttanut siihen palasen sisintäni. Kritiikeissä pyydänkin aina jotakuta ystävääni kirjaamaan saamani palautteeni ylös, sillä itse tarraudun liian helposti vain negatiivisiin sanoihin hyvien haihtuessa välittömästi tuhkatuuleen.

Julkiset tekstinikin joutuvat kriittisten silmien alle, jolloin tiedostan niskaani satavan sekä risuja että ruusuja. Negatiiviset sanat jäävät helposti kummittelemaan pääkoppaani, mutta minun ei tulisi antaa niille sen suurempaa painoarvoa kuin positiivisillekaan. Minun tulisi muistaa, että yhtä negatiivista blogikommenttia vasten olen pitkin syksyä saanut paljon enemmän positiivista palautetta niin tuttaviltani kuin tuntemattomilta lukijoilta. Kommenttikenttään tullut tervehdys tai punaisena hehkuva sydän antaa aina hetkeksi syyn leveämpään hymyyn, eikä positiivisten sanojen lämpöä tulisi unohtaa yksin siihen hetkeen.

Jostain kummansyystä vielä hieman nolostelen blogiharrastustani, etenkin arkkitehtipiireissä, vaikka sen itse aloitinkin kirjoituksella ”Uskalla innostua”. Blogihaaveineni en ole ollut kuitenkaan ainoa arkkitehti, vaan ystäväni paljasti  haaveilleensa omasta ja kehuikin päätöstäni ryhtyä tuumasta toimeen. Samainen ihanuus kuittasi myöskin huoleni sisällöstäni sanoin: ”– elämässä on hyvä olla vähän hömpötystä tasapainottamassa vakavampia asioita.” En ikinä tohdi ottaa kirjoituspuuhiani itse puheeksi ja niinpä oli mukavaa ja jopa yllättävää kuulla kasvotusten arvostamaltani ystävältä hänen seurailevansa elämääni juttujeni kautta nähden samalla ruokalautasiani syvemmälle.

Toinen ilonaihe viimepäivinä on ollut, kun jokin ystävästäni on uskaltautunut kokeilemaan ruokaohjeitani ja osoittanut niiden miellyttävän muidenkin makunystyröitä kuin vain omiani. Tämänkertainen reseptinikin on testattu useamman suun kautta. Työkaverini kysyi ohjetta banaanileipääni ja edellisviikolla hän toikin ohjettani seuraten leipomiaan palasia toimistolle maisteltavaksi, minkä seurauksena resepti lähti uudemman kerran jakoon. Mistään mystisestä reseptistä ei ole kyse, vaan banaanileivän salaisuus on pitkä odotus. Illalla leivotusta leivästä kehkeytyy yöaikana mehevän mausteinen, muhkean muheva, makupala.

Banaanileivän ohjeen myötä positiivisempaa perjantaita kaikille. Jollet lähde kokeilemaan reseptiä, koita ainakin olla takertumatta negatiivisiin sanoihin ja nauti saamistasi kehuista, aivan pienestäkin, banaanileivän kanssa taikka sitten vain hymyssä suin.

 

banaanileipä2.jpg

 Banaanileipänoin 12 palaa 350g/ 3-4 banaania4 kananmunaa1, 5dl jauhoja (suosikkini 60g mantelijauhoja ja 60g gluteenittomia kaurahiutaleita)55g/ 8 kap taateleita15g/ 1rkl tahinia (tai muuta pähkinävoita)½ sitruunan mehua2-3tl caeylonin kanelia1 tl kardemummaa1tl leivinjauhettahimalajansuolaa

 

45MIN180°C

 

ravintojakaumapalanen 1/12 vuosta116 kcal5g proteiinia, 18%10g hiilihydraatteja, 36%6g rasvaa, 46% 

  1. Laita uuni kuumenemaan.
  2. Musaa jo rusehtamaan päässeet banaanit. banaanit saavat tosiaan olla jo parhaat päivänsä nähneitä, jolloin ne ovat makeimmillaan ja pehmeimmillään. Näin vältyt muilta makeutusaineilta.
  3. Mittaa muuta aineet kulhoon ja sekoita.
  4. Paista uunin keskitasolla noin 45 min.
  5. Anna leivän jäähtyä ja siirrä jääkaappiin. Parhaimmillaan leipä on vasta seuraavana päivänä.

 

paleochailatte1.jpg

 

Hyvinvointi Ruoka ja juoma Liikunta Terveys