2 x Whitney

Viime viikonlopusta tuli puolivahingossa Whitney Houston -teemaviikonloppu. Kävimme nimittäin katsomassa laulajasta kertovan uutuusdokumentin, Whitney, elokuvissa lauantaina, ja se jäi vaivaamaan mieltä niin kovasti, että katsoimme samana iltana vielä Netflixistä toisen Whitney-dokumentin kahden vuoden takaa: Whitney – Can I Be Me.

Tiesin jo elokuviin mennessäni, että kyseessä ei voi olla mikään hyvän mielen elokuva. Vaikka en ole sen syvemmin laulajan uraa ja sen viimeisiä käänteitä seurannutkaan, tähden päihteiden käyttö ja traaginen kuolema kuusi vuotta sitten ylittivät uutiskynnyksen myös Suomessa, joten yllätyksenä ne eivät tulleet.

Vasta tämän elokuvan myötä kuitenkin ymmärsin, miten sekaisin laulaja ja koko hänen lähipiirinsä tuntuivat olevankaan. Tiukka äiti, rahaa varastava isä, 10-vuotiaina huumeiden käytön aloittaneet narkkariveljet ja elokuvan shokkipaljastuksena vielä serkku, Dee Dee Warwick, joka käytti tähteä seksuaalisesti hyväksi lapsena.

Menestyksestään huolimatta Whitney ei ollut aina muiden afroamerikkalaisten suosiossa, sillä hänen musiikkinsa oli liian populaaria ja liian valkoista. Hänelle buuattiin palkintogaalassa, ja hän otti asian kovin raskaasti. Avioliitto Bobby Brownin kanssa vei hänet ehkä lähemmäs juuriaan getossa, mutta sysäsi hänen elämänsä muuten väärään suuntaan. Toinen käytti huumeita, toinen alkoholia. Yhdessä he päätyivät käyttämään kaikkea sekaisin.

Vaikka Whitneyn huumeidenkäyttö tulikin suurelle yleisölle tietoon vasta, kun hänen uransa oli huipullaan, se oli alkanut jo paljon aiemmin, jopa ennen kuuluisuutta. Kun laulaja päätyi yhteen Bobby Brownin kanssa, viihdekäyttö muuttui päivittäiseksi. Surullisen kuuluisassa Diana Sawyerin haastattelussa vuonna 2002 hän myönsi käyttäneensä alkoholia, marijuanaa, kokaiinia ja lääkkeitä, mutta kielsi crackin käytön. Myöhemmin hän myönsi senkin Oprah Winfreylle.

Kovin surullista on se, että Whitney oli juuri kuolemansa aikoihin ehkä pääsemässä ylös pahimmasta kuopastaan. Hän oli juuri lopettanut uuden Sparkle-elokuvansa kuvaukset mutta ei ehtinyt nähdä valmista elokuvaa ennen kuin hänet löydettiin hotellinsa kylpyammeesta Beverly Hillsissä.

Kaikkein järkyttävintä oli kuitenkin Whitneyn ja Bobby Brownin tyttären, Bobbi Christinan, kohtalo. Dokumentista kävi selväksi, että lapsi vietti hyvin erikoisen lapsuuden, jossa hän oli joko pitkiä aikoja erossa vanhemmistaan tai mukana kiertueilla. Vanhempien päihteiden käyttö jätti jälkensä ja tytär seurasi vanhempiaan huumeiden käytössä ja kuoli 22-vuotiaana vain kolme vuotta äitinsä jälkeen.

Laulajana Whitney oli upea. Hänen äänellensä ei ole vertailukohtaa, ja lavalla hän oli häikäisevä. Ne, jotka muistavat vuoden 1992, muistavat, miten I Will Always Love You soi kaikkialla, ja Whitney oli maailman suurin tähti. Sääli, että vain kymmenen vuotta myöhemmin tähti oli syöksykierteessä, ja myös menettänyt pysyvästi upean äänensä. Vuoden 2010 comeback-kiertue oli katastrofaalinen.

Vuonna 2016 julkaistu Can I Be Me dokumentti kertoo pitkälti saman tarinan. Uusi Whitney-dokumentti on elokuvamaisempi ja Can I Be Me perinteisempi dokumenttielokuva, joka yhdistelee kotivideoita ja haastatteluja. Molempiin on saatu haastateltavaksi Whitneyn lähipiiriä kuten äidin, veljet ja Bobby Brownin. Brown ei halua kuitenkaan puhua huumeiden käytöstä, eikä niillä hänen mukaansa ollut mitään tekemistä tähden kuoleman kanssa. Laulajan läheisintä ystävärtä, Robyn Crawfordia, jota pidetään myös hänen todellisena rakkautenaan, ei elokuvissa kuulla kuin vanhemmassa arkistomateriaalissa.

Kovin surullista katsottavaa molemmat dokumentit olivat, joten en tiedä, suosittelisinko elokuvien katsomista vai katsomatta jättämistä. Itse haluaisin ehkä kuitenkin muistaa Whitneystä vain kaksi asiaa. Toinen on I Will Always Love You ja toinen I Have Nothing.