Muistoja viinikaapista
Meillä oli joskus viinikaappi, tai oikeastaan kaksi. Eivät ne kovin isoja olleet, mutta toimme niihin silloin tällöin viinejä ulkomaanmatkoiltamme. Ei mitään kalliita mutta kuitenkin sellaisia, joita ajateltiin säästellä jotain erityistä tilaisuutta varten. Osa viineistä vaati kai myös pidempää kypsyttämistä.
Ajan myötä viinikaapit alkoivat kuitenkin tuntua jotenkin tarpeettomilta. Itse en ainakaan ole mikään viinihifistelijä ja minulle viinit ovat useimmiten joko ”hyvää” tai ”ei hyvää”. Harvemmin mikään viini menee jälkimmäiseen kategoriaan.
Kun Rouvakin alkoi miettiä, miksi ihmeessä meidän pitäisi säilytellä vuosikertaviinejä kotonamme, päätimme luopua kaapeista. Tilaakin ne veivät aika lailla. Voimme kyllä ostaa viinit Alkosta silloin, kun niitä tarvitaan.
Kaapit pääsivät hoitoon kavereillemme, ja me päätimme juoda viinit vähitellen pois. Ne sijoitettiin keittiön kaappiin, ihan lämpimään, eikä lainkaan optimaaliseen paikkaan viineille.
Muut viinit juotiin pois jo aikaa sitten, ja jäljellä piti olla enää joitain jälkiruokaviinejä. Viinejä maistellessa oli kiva muistella matkoja, joilta ne oli tuotu, mutta oli mukana myös pulloja, joiden alkuperästä itselläni ei ollut mitään muistikuvaa. Rouva muisti yksityiskohdat onneksi tarkemmin.
Löysin jälkiruokaviinien joukosta hiljattain kuitenkin tämän vuonna 2006 Sisiliasta ostetun Planetan Chardonnayn, jota säästettiin aikoinaan siksi, että… en muista. Tuottaja on erinomainen, ja Planetan tuotteiden näkeminen ilahduttaa edelleen, kun niitä toisinaan näkee Alkon hyllyillä. Viini oli unohtunut kaapin perälle, ja aavistelin, että se ei ole varmaan pitänyt säilytyksestä lämpimässä.
Nyt sen voi juoda surutta pois ja muistella mahtavaa Italian-automatkaamme, jossa ajoimme Italian kantapäästä saappaankärjen kautta Sisiliaan ja länsirannikkoa pitkin Roomaan.
Matkalla vierailimme mm. Planetan viinitilalla keskellä Sisilian maaseutua, johon olimme saaneet kutsun lounaalle. Kuvittelimme löytävämme perille ilman navigaattoria tai karttaa. Eksyimme matkalla pahasti, ja ajoin vahingossa Palermoon, jossa oli ehkä pahin liikenne, jossa olen koskaan ajanut. Löysimme lopulta – hyvin myöhässä – perille, mutta lounasta oli onneksi edelleen tarjolla.
Hienoin kokemus oli kiipeäminen Stromboli-tulivuoren kraaterin reunalle katselemaan laavan purkautumista. Kuuman laavan hehkun pystyi tuntemaan auringon polttamilla kasvoilla.
Parasta ruokaa saimme puolestaan Liparin saaren Kasbah Caféssa, jonka ricotta-täytteisiä ravioleja tomaattikastikkeessa muistelen edelleen parhaana pasta-annoksena ikinä. Illallinen nautittiin puutarhaan katetuilla pöydillä.
Uskomatonta ajatella, että tästäkin on jo kymmenen vuotta aikaa.
Viini oli kypsynyt ja maku muuttunut sherrymäiseksi. Parhaimmat päivänsä se on kuitenkin tainnut nähdä pullon sisällä jo jokin aika sitten.
Mutta vähän elähtäneelle tuntuu omakin olo työviikon jälkeen.
Huomiselle ei ole onneksi mitään ohjelmaa suunniteltuna, joten voi tehdä juuri sitä, mikä tuntuu hyvältä. Rentouttavaa viikonloppua muillekin!