Risto Isomäki: Kurganin varjot

Olemme lähitulevaisuudessa, 2030-luvulla. Gibraltarin salmi on padottu ja Välimeren pintaa laskettu useilla metreillä.

Ukrainalainen Alex on tutkimassa Ukrainen arojen keskellä kohoavia mystisiä hautakumpuja, kurganeja, ja hänen vaimonsa Irina puolestaan selvittää Mustallamerellä tapahtunutta delfiinien joukkokuolemaa. Pian selviää, että meren pohjassa on jotain, joka uhkaa miljoonien ihmisten henkeä.

Risto Isomäen teos Kurganin varjot on ekojännäri, jossa maalaillaan pelottavaa tulevaisuudenkuvaa. Valtamerien pinnat ovat jo nousseet, kun Grönlannin jäätiköt ovat sulaneet, mutta kukaan ei ole arvannutkaan, mitä on vielä edessä, kun Mustallamerellä alkaa tapahtua outoja asioita. Pelottavan tästä tekee se, että kirjan tapahtumat voisivat olla ainakin teoriassa tosia.

Ekoteeman lisäksi Isomäen kirjassa on myös kulttuurihistoriallinen ulottuvuus: siinä kuvaillaan pitkästi paitsi muinaisten soturikansojen elämää Aasian aroilla myös indoeurooppalaisten ja ugrilaisten kielten kehitystä.

On sangen mielenkiintoinen ajatus, että kieli vaikuttaa siihen, miten hahmotamme maailmaa ja myös miten erilaiset elinolot ovat vaikuttaneet kielen kehitykseen. Venäjän laajoilla aroilla kehittyneet indoeurooppalaiset kielet kuvaavat erityisesti asioiden liikkeitä ja käyttävät siihen prepositioita, kun taas ugrilaisten kielten synnyinmetsissä on ollut tärkeämpää kuvata asioiden välisiä suhteita, ja siihen on alettu käyttää sijapäätteitä.

Se, miten tämä liittyy kirjan varsinaiseen juoneen, ei käy selville, ja juuri kun tämä kielitieteellinen kuvaus alkaa olla kiinnostavaa, koko teemaan ei enää palata. Myös kurganien ja niitä rakentaneiden kansojen tutkimus on kirjassa enemmänkin kuriositeetti kuin olennainen osa juonta.

Silti pidin lukemastani – tai siis kuulemastani. Isomäen kuvaus lähestyvästä ekokatastrofista on niin uskottavaa, että voisin hyvin kuvitella sen voivan tapahtua. Myös jännärinä kirja toimii ja koukuttaa kuulemaan lisää. Voin siis suositella.