Broadwaylla: Kinky Boots
Matkan toinen musikaalini oli Kinky Boots, jota minulle on suositeltu useamman kerran jo edellisellä NYC:in-reissulla. Olihan show voittanut parhaan musikaalin palkinnonkin vuonna 2013.
Musikaali kertoo siitä, miten Northamptonissa, Englanissa, sijaitseva kenkätehdas kärsii taloudellisista vaikeuksista ja sukupolven vaihdoksen jälkeen tehtaan uusi johtaja, Charlie (Killian Donnelly) on vaikeiden päätösten edessä. Hänen on joko irtisanottava tehtaan henkilökuntaa tai keksittävä, miten tehdas voisi uudistua pärjätäkseen kovassa kilpailussa halpatuotantoa vastaan.
Ratkaisun Charlie keksii tavattuaan Lontoossa esiintyvän drag queen Lolan (Todrick Hall), joka valittelee katkennutta kengän korkoaan. Charlie päättää, että kenkätehdas alkaa valmistaa kinkyjä saappaita miehille, jotka pukeutuvat naisiksi, ja pyytää Lolaa kenkien suunnittelijaksi. Samalla Charlien parisuhde Lontooseen muuttaneen tyttöystävän kanssa rakoilee, ja tehtaassa työskentelevä Lauren (Haven Burton) on puolestaan iskenyt silmänsä Charlieen.
Saako Charlie tehtaan muun henkilökunnan ideansa taakse ja miten englantilaisen pikkukaupungin duunarit ottavat Lolan ja tämän värikään ja paljetein koristellun entouragen vastaan?
Show oli aika lailla juuri sellainen kuin odotinkin. Sehän on aina hauskaa, kun mies pukeutuu naiseksi, ja hyvin nämä drag queenit työnsä tekivät. Puvut ja peruukit olivat yhtä näyttäviä kuin tanssitkin, ja Cyndi Lauperin käsialaa oleva musiikki svengasi hyvin.
Drag on kuitenkin itselleni sen verran vieras teema, että kovin paljoa samaistumispintaa tarina ei tarjonnut ja jäi ehkä siksi hieman etäiseksi. Ei pidä ymmärtää väärin, show oli silti mielestäni aivan erinomainen ja kaikin puolin huippulaatua.
Pääosaa esittävä Todrick Hall oli räiskyvänä ja kaiken räikeästi yli tekevänä Lolana huikea hahmo, ja roolisuoritus lauluineen ja tansseineen oli niin häikäisevä, että voisi kuvitella Hallin tehneen drag-artistin töitä enemmänkin. Kaikki muut esiintyjät tuntuivatkin Hallin rinnalla kovin tavallisilta ja harmailta.
Haven Burtonin Lauren oli toinen lempihahmoni, sillä hänen ihastuksensa Charlieen esitettiin rempseän ronskisti, ja näyttelijä pääsi esittelemään koomikon taitojaan.
Show’n tärkein viesti oli arvattavasti se, miten tärkeää on päästää irti omista ennakkoluuloistaan ja hyväksyä toiset ihmiset sellaisina kuin he ovat. Samalla muistutetaan, miten jokaisen tulisi tehdä sitä, mitä kohtaan tuntee intohimoa.
Olen tyytyväinen, että kävin vihdoin katsomassa tämän musikaalin, ja olisin itse asiassa voinut seurata esitystä pidempäänkin ja saada selville, miten Charlien tehtaalle lopulta kävi.
Seuraavaksi ostan kuitenkin lipun johonkin, jossa on vähän vähemmän glitteriä.