Lasten kanssa hautajaisissa
Läheinen ja rakas ihminen lähisuvustani menehtyi yllättäen aggressiivisesti levinneeseen rintasyöpään, aivan liian aikaisin.
Uutinen hänen vointinsa äkillisestä heikkenemisestä ja syövän leviämisestä tulivat suurena järkytyksenä, sillä kukaan ei aavistanut, että hänen alle vuosi sitten saamansa syöpädiagnoosi olisi niin vakava. Kun hän joutui sairaalaan viimeisen kerran lokakuussa, kyse oli enää tunneista tai päivistä.
Varsinainen suru-uutinen tuli viikkoa myöhemmin, ja vaikka siihen oli osannut valmistautua, ei se vähentänyt surun määrää.
Hän oli elämäniloisin, aurinkoisin, aktiivisin ja lämpimin ihminen, jonka olen tuntenut. Ihminen, joka levitti iloa ja valoa ympärilleen, oli aidosti läsnä, kyseli aina yhtä kiinnostuneena töistäni, harrastuksistani ja perheestäni ja jonka perusilme oli hymy. Hänen hautajaisensa pidettiin eilen Keski-Suomessa, ja niihin kokoontui valtava joukko perhettä, ystäviä ja tuttavia. Kaikissa hautajaispuheissa korostui, miten erityislaatuinen ja valovoimainen henkilö hän oli ollut ja miten täysin rinnoin hän eli elämänsä.
Edes sairauden eteneminen ei sammuttanut hänen elämäniloaan. ”Yhtenä päivänä kuollaan, muina päivinä eletään”, hän oli sanonut.
Jouduin kuitenkin pohtimaan pidempään, mitä tekisin hautajaisten suhteen. Vaimoni ei päässyt mukaan, ja ensimmäinen ajatukseni oli, että ei hautajaisiin voisi oikein lastenkaan kanssa lähteä. Sitten aloin kuitenkin ihmetellä omaa reaktiotani: miksi lasten kanssa ei voisi mennä hautajaisiin?
2-vuotiaalle voisi toki olla vaikeaa pysyä aloillaan siunauksen ajan, ja pahimmassa tapauksessa hän saisi jonkin kiukunpuuskan, jota pitäisi mennä rauhoittelemaan ulos. 6-vuotiaalle taas tilaisuus voisi olla muuten ahdistava ja pelottava, mutta toisaalta kuolevaisuus on yksi asia, joka jokaisen ihmisen on hyväksyttävä ja jolta lapsiakaan ei voi säästää loputtomiin. Tyttö oli kyllä mukana vaarinsa hautajaisissa 2-vuotiaana, mutta hän oli silloin vielä niin pieni, ettei voinut silloin vielä ymmärtää, mistä on kyse.
Päätin siis lähteä hautajaisiin lasten kanssa, mutta matkan tarkoitus ja tilaisuuden luonne oli ensin keskusteltava läpi 6-v:n kanssa.
Aluksi hän oli kovasti hautajaisiin lähtemistä vastaan. Hän ei osannut kertoa tarkalleen miksi, mutta ilmeisesti häntä ahdisti ja pelotti ajatus kuolemasta. Hän ehkä muisti jollain tavalla vaarinsa hautajaiset neljän vuoden takaa, ja hän ei halunnut edes ajatella sitä, että ihmiset kuolevat. Annoin hänelle aikaa ajatella asiaa ja palasin aiheeseen vasta muutaman päivän päästä.
Selitin kärsivällisesti, että hautajaiset eivät ole kenenkään suosikkijuhla ja että hänen mukaan tulonsa olisi tärkeää monille ihmisille, myös isille. Kehotin keskittymään niihin asioihin, jotka hautajaismatkalla ovat kivoja: hän näkee mummon ja papan ja monta muuta kivaa ihmistä, ja viikonloppuna pääsee vielä leikkimään papan kanssa. Tilaisuudessa ei ole mitään pelottavaa, vaikka monet ovatkin hyvin surullisia.
Lopulta hän päätyi jo selittämään itsekin, että lähtee hautajaisiin mukaan, koska se on tärkeää isille, ja että on mukavaa saada mummolassa aamupalaksi paahtoleipää. Ja sunnuntaina olisi mahdollista päästä sisäleikkipuistoon.
Miten sitten meni?
Hyvin. Hyvästien jättäjiä oli paljon, joten tilaisuus oli pitkä, mutta hienosti molemmat jaksoivat. Pienempi ipana touhusi kirkossa omiaan. Hänellä oli pienessä repussaan mukana jokin pieni kirja, jota hän selaili. Vain kerran hän oli karata alttarille. Isompikin huomasi pian, että ei tilanne ollutkaan niin ahdistava kuin etukäteen oli tuntunut. Ulkona oli aurinkoista ja valonsäteet paistoivat myös sisälle kirkkoon.
Muistotilaisuudessa paikallisella seurakuntatalolla jo hymyilytti. Ruoka oli hyvää, ja tarjolla oli kakkuakin. Sukulaiset olivat iloisia lasten näkemisestä ja juhlatilan nurkassa oli myös piirustus- ja leikkipaikka. Puheissa muisteltiin kuollutta läheistä, ja vaikka välillä pyyhittiin kyyneliä, paljon myös naurettiin. 2-v istuskeli rauhallisesti paikoillaan, välillä nukahti mummon syliin ja seurasi siskoaan leikkipaikalle. 6-v:n pelko hautajaisia kohtaan hälveni, ja näimme samalla sukua.
”Olikin paljon kivempaa kuin ajattelin”, tyttö sanoi. Vanhempani olivat iloisia kyläilystä, ja lapset saivat leikkiä mummon ja papan ja heidän koiransa kanssa. Ja sunnuntaina ennen paluuta pappa vei vielä sisäleikkipuistoon.
Hyvä siis, että tuli lähdettyä.