Pieni Merenneito jatkaa Kansallisbaletin prinsessavuotta
Kansallisbaletti on viettänyt tällä kaudella varsinaista prinsessasatujen juhlavuotta. Viime syksyn Prinsessa Ruusunen ja loppuvuoden Tuhkimo saivat nyt seurakseen Pienen merenneidon, kun Kenneth Greven vuodelta 2015 peräisin oleva teos palasi Oopperatalon lavalle.
Ruususen kävin katsomassa Rouvan ja tyttären kanssa syksyllä, mutta Tuhkimon jätin väliin. Nyt halusin kuitenkin nähdä Pienen merenneidon tyttäreni kanssa, sillä Rouva näki saman esityksen jo kolme vuotta sitten ja hän kehui sitä kovasti.
Baletti kertoo paitsi pienestä merenneidosta, myös kirjailija H. C. Andersenista, jonka tarina kietoutuu yhteen Pienen merenneidon tarinan kanssa. Aivan kaikkein klassisinta versiota sadusta tässä esityksessä ei siis nähdä.
Tarinan alussa H. C. Andersen kirjoittaa satua, josta voisi tehdä baletin. Hän käy läpi useampia satujaan, mutta mikään ei tunnu sopivalta aiheelta baletille. Lopulta hän keksii Pienen merenneidon, ja uppoaa itsekin osaksi tarinan käänteitä. Andersen on ilmeisesti oikeassa elämässäkin haaveillut tanssijan urasta, ja tästä on tehty myös Pieneen merenneitoon oma sivujuonensa: kun merenneito lupaa merinoidalle äänensä jalkoja vastaan, Andersenillakin on mahdollisuus tulla tanssijaksi, jos hän ei enää koskaan kirjoita yhtään satua.
Baletissa nähtiin monia viittauksia muihin Andersenin satuihin kuten Prinsessa ja herne, Pieni tinasotilas, Lumikuningatar, Pieni Tulitikkutyttö ja Ruma ankanpoikanen.
Tarinaa olisi ollut mahdoton ymmärtää ilman kertojaa, ja olinkin hyvin iloinen, että tässä teoksessa oli mukana kertoja vääntämässä asioita rautalangasta. Kertojan kanssakin piti nimittäin miettiä useamman kerran, tapahtuvatko tapahtumat ns. oikeasti Andersenin elämässä vai vain hänen kirjoittamassaan sadussa.
Kertojalla oli myös yksi hyvin erityinen tehtävä: hän kehotti yleisöä laittamaan kahdessa kohtaa ”taikalasit” päähän. Meren alaisen maailman toteutuksessa oli nimittäin käytetty paitsi lavasteita ja pukuja myös 3D-videoita, jotka projisoitiin isolle valkokankaalle lavan takaosassa. 3D-lasien kanssa nämä videot toivat esitykseen aivan toisenlaista visuaalisuutta kuin mitä missään aiemmassa baletissa on nähty.
3D-videot olivat tietysti hauska ja hieno lisä esitykseen ja varmasti myös yksi syy tämän baletin suosiolle, mutta kieltämättä ne veivät hieman huomiota tanssilta. Uppouduin ainakin itse seuraamaan kasvoja päin uiskentelevia kaloja ja kilpikonnia niin, että tanssijoiden työtä oli vaikea muistaa seurata.
Pienenä merenneitona tanssi Yimeng Sun, prinssinä Sergei Popov ja H. C. Andersenina nähtiin Ville Mäki. Kovin kaunista katsottavaa olivat heidän tanssinsa.
Musiikin balettiin on säveltänyt Tuomas Kantelinen, ja se oli juuri sopivan mahtipontista ja satumaista tähän tarinaan. Lavastus ja puvustus olivat myös isoja, ja kohtaukset olivat hyvin näyttäviä ihan jo tanssijoiden määrästä johtuen.
Baletti ei teemastaan huolimatta ole varsinainen lasten baletti. Merinoita on kuin suoraan kauhuelokuvasta, ja pienimmistä katsojista loppukohtaus saattaa olla pelottava. On hyvä tietää myös, että tässäkään versiossa merenneito ei saa onnellista loppua, vaan hän kuolee heittäydyttyään pelastamaan prinssin, ja noidan veitsi uppooa hänen rintaansa prinssin sijaan.
Oma tyttäreni ei tästä hätkähtänyt. Andersenin versio merenneidosta oli hänelle jo tuttu, ja noitakin oli kuulemma hauska. Tiedustelin, mikä on hänen suosikkinsa tähän mennessä näkemistään baleteista. Kyllä: se oli Pieni merenneito.
Myös itsestäni Pieni merenneito oli kokonaisuutena parhaita näkemiäni baletteja. Sitä oli helppo seurata, vaikka ei olisi kovin montaa balettia aiemmin nähnyt, ja visuaaliselta puoleltaan esitys oli häikäisevä. Kertoja voisi omasta puolestani olla mukana useammassakin baletissa.
Pressilippu esitykseen saatu Suomen Kansallisbaletilta.
Kuvat: Suomen Kansallisbaletti / Sakari Viika.