Broadwaylla: Spider-Man ja The Book of Mormon
Pääsin kahtena peräkkäisenä iltana katsomaan kaksi Broadwayn kohuttua musikaalia: Spider-Man: Turn off the Darkin ja The Book of Mormonin. Siinä missä ensiksi mainittua on sanottu yhdeksi Broadwayn huonoimmista produktioista kautta aikain, jälkimmäinen on monien mielestä paras ikinä – tai ainakin tällä vuosisadalla.
Spider-Man: Turn off the Dark
Spider-Man on Broadwayn historian kallein produktio, jossa on todella yritetty kovasti: U2:n Bono ja The Edge ovat tehneet musiikit, ja hämähäkkimiehen liiteleminen New Yorkin katujen yllä on toteutettu isolla rahalla.
Show kärsi tuotantovaiheessa teknisistä ongelmista ja näyttelijöiden loukkaantumisista, ja sen ensi-iltaakin lykättiin useamman kerran. Produktiolla onkin sanottu olleen pisin ennakkonäytösjakso Broadwaylla, puoli vuotta. Kriitikot ilmeisesti kyllästyivät odottelemaan ensi-iltaa, ja kävivät arvioimassa Spider-Manin keskeneräisenä. Kritiikki oli murskaavaa.
On mahdollista, että arviot olisivat olleet paremmat, jos show olisi valmistunut ajoissa ja kritiikki kohdistunut lopulliseen esitykseen. Luin jostain, että myös juonta muutettiin kesken kaiken, mutta en tiedä tehtiinkö se ennen vai jälkeen murskakritiikin.
Valitettavasti krittiikki vaan oli aivan aiheellista. Lentokohtaukset olivat kyllä näyttäviä, mutta kokonaisuutena musikaali oli pitkästyttävä, ennalta-arvattava ja vielä naiivi. Ja hei, tämä tulee mieheltä, jonka mielestä Broadwayn parasta antia ovat tarina Ozin noidista ja lauma laulavia leijonia.
Spider-Manin musiikki oli pääosin ihan OK, vaikka joukossa oli täysin yhdentekeviä kappaleita. Parhaiksi nousivat merkityksettömän sivuhenkilön, hämähäkkihahmoisen Arachne-jumalattaren esittämät Rise Above ja Turn off the Dark. Alkuperäisessä näytelmässä hahmo oli ilmeisesti ollut tarinan toinen pääpahis, mutta juoni oli kirjoitettu uudelleen, ja Arachne oli jokin myyttinen henki, joka ilmestyi Peter Parkerille tämän unissa.
Lavastus, rekvisiitat ja puvustus kertoivat mielestäni häiritsevällä tavalla eri tarinaa kuin teksti: siinä missä hahmojen puheet olivat nykypäivässä, visuaalinen ilme oli joltain menneeltä vuosikymmeneltä. Jos lehden päätoimittaja esimerkiksi puhuu internetistä, miksi lehden toimituksessa istuu rivi konekirjoittajia vanhojen kirjoituskoneiden ääressä?
Sain liput TKTS:n kautta puoleen hintaan (n. 60 euroa), ja ne myytiin niin sanotusti parhaina paikkoina. Istuin kolmannella rivillä, mikä voisi monessa näytelmässä olla oikein hyvä sijainti, vaikka onkin lähellä lavaa. Tässä teatterissa se oli kuitenkin liian lähellä. Istumapaikalta näki jopa lavan sivussa verhojen takana omaa vuoroaan odottavat näyttelijät. Se vei vähän tehoa esimerkiksi kohtauksesta, jossa hämähäkkimies lentelee ympäri lavaa, ja kaksi hämistä odottaa verhoissa sinisissä trikoissaan samalla kun kolmas heittää voltteja lavalla.
Suosittelenko vai en?
Jos olet jo nähnyt niin sanotusti kaiken muun ja haluat kokea omin silmin, miten näyttelijät lentävät vaijereista roikkuen pitkin teatterisalia – siis todella myös katsojien päiden yllä – käy ihmeessä muodostamassa musikaalista oma mielipiteesi. Onhan show näyttävä, ja jotain hauskaa on myös olla newyorkilaisyleisön seassa, kun tapahtumat sjoittuvat New Yorkiin. Muuten suosittelen jotain parempaa katsottavaa.
The Book of Mormon
Laulunäytelmä mormoneista, jotka lähetetään lähetyssaarnaajiksi Ugandaan alueelle, joka kärsii AIDS:ista ja jossa paikallinen rikollispomo uhkaa ympärileikata kaikki naiset. Kuulostaako tämä musikaalilta, jota on kuvattu hauskimmaksi ikinä? Vuosisadan parhaaksi?
Entä jos siihen lisätään, että produktion takana ovat samat tekijät kuin South Parkissa?
Ymmärrän hyvin, miksi The Book of Mormon on voittanut vuonna 2011 yhdeksän Tonya (teatterimaailman Oscar) mukaan lukien parhaan musikaalin palkinnon. Show on jotain aivan muuta. Se vitsailee räävittömällä tavalla sekä mormonikirkolle, sen opeille että vaikeille asioille ja on huomattavasti rohkeampi kuin mikään, mitä Broadwaylla on totuttu näkemään.
Kun afrikkalaiskylän asukkaat kertovat, että elämän potkiessa päähän he laulavat ”hasa diga eebowai” ja saavat vasta saapuneet mormonilähetyssaarnaajat laulamaan laulua kanssaan, yleisö on pudota penkiltä, kun heille avautuu sanojen merkitys. Eebowai tarkoittaa jumalaa ja hasa diga kääntyy ”fuck you”. Eipä varmaan yhdenkään toisen musikaalikappaleen kertosäkeessä toistella ”Fuck you God in the ass, mouth and cunt.”
Tämän jälkeen mormonilähetyssaarnaajien joukko laulaa muun muassa ikävien tunteiden ja homohtavien ajatusten tukahduttamisesta, joka onnistuu, kun vain päättää tehdä niin. ”Turn it off. Like a light switch, just go click.”
Hulvattomimmilleen tarina pääsee, kun käy ilmi, että toinen pääosalähetyssaarnaajista ei ole lukenut koko Mormonin kirjaa, ja hän joutuu opettamaan ugandalaisille mormonikirkon oppeja omasta päästään. Tarinaan ilmestyvät mm. Darth Vader, luutnantti Uhura ja pari hobittia. Toisessa kohtauksessa ollaan helvetissä, jossa piru tanssii Hitlerin, Tsingis Khanin, amerikkalaisen sarjamurhaajan Jeffrey Dahmerin ja O. J. Simpsonin asianajajan Johnnie Cochranin kanssa.
Aivan kaikkia odotuksia musikaali ei minun kohdallani täyttänyt. Pidin dialogia hauskana, mutten niin hulvattomana kuin mainoslauseet antoivat odottaa. Siihen saattoi vaikuttaa sekin, että suomalaiseen korvaan kiroilulla ja rietastelulla teatterin lavalla ei ole samanlaista shokkiarvoa kuin amerikkalaiselle yleisölle. Mormonikirkon opeista väännetyt vitsit uppoaisivat myös paremmin, jos tuntisi niitä edes hieman etukäteen.
Vaikka tarina vitsailee mormonikirkolle, se tehdään pohjimmiltaan hyväntahtoisesti. Show parodioi myös perinteisiä Broadway-musikaaleja ja niiden kliseitä steppausnumeroineen.
Suosittelenko vai en?
Kyllä, suosittelen, vaikka liput ovatkin aivan törkeän hintaiset. TKTS:stä lippuja ei varmasti saa pitkään aikaan, joten niistä on maksettava täysi hinta. Itse istuin parvella reunassa, joten sain lipun ns. halvemmalla, noin 120 eurolla. Paikka oli ihan OK, ja siltä näki ja kuuli hyvin.
Show oli varmasti yksi hauskimmista, joita olen nähnyt, mutta omaan TOP 5:eeni se ei pääse. Ensinnäkään musiikista ei jäänyt mieleen yhtään kappaletta, jota haluaisin jälkeen päin kuunnella uudelleen levyltä. Mietin myös, haluaisinko nähdä esityksen toisen kerran. Luulen, että nämä vitsit tuli nähtyä yhdellä kertaa.