Aladdin 2019: jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä
Juuri ensi-iltansa saanut Aladdin oli yksi elokuvista, joita olen odottanut tänä vuonna eniten. Jos joltain on jotenkin mennyt ohi, mistä on kyse, elokuva on Guy Ritchien ohjaama live action -versio Disneyn vuoden 1992 klassikkoanimaatiosta.
Alkuperäinen Aladdin on ollut minulle yksi parhaista Disney-animaatioista kautta aikojen, ja olen nähnyt myös sen Broadway-musikaaliversion kahdesti, toisella kerralla tyttäreni kanssa. Se oli hänen ensimmäinen Broadway-musikaalinsa ja hänestä niin vaikuttava, että kuuntelemme edelleen kaksi vuotta myöhemmin musikaalin levytystä Spotifystä silloin tällöin.
Olemme katsoneet elokuvan trailereita jo pidempään tyttäreni kanssa, ja olimme hyvin iloisia, kun kävi ilmi, että ikäraja on juurikin seitsemän vuotta. En kuitenkaan päässyt lopulta katsomaan elokuvaa hänen kanssaan, sillä hänen kummitätinsä vei hänet elokuviin ennen minua. Mutta sitten pääsinkin katsomaan leffan yksin Itiksen uudessa Imax-teatterissa 3D:nä ja englanninkielisenä, mikä ei ollut yhtään huono juttu.
Lähdin elokuviin avoimin ja positiivisin mielin, en etsimään elokuvasta vikoja. Odotin näkeväni Kaunottaren ja hirviön live action -version tapaan alkuperäiselle elokuvalle hyvin uskollisen tarinan, jossa olisi pieniä muutoksia yksityiskohtiin. Aiemmin keväällä näkemäni Dumbo oli esimerkiksi tarinaltaan hyvin erilainen kuin alkuperäinen animaatio, varmasti hyvistä syistä, mutta tämän tarinan suhteen toivoin, että vastaavaa ei olisi tehty.
Kerroin jo aiemmin Aladdinin Broadway-musikaalista ja siitä, miten pettynyt olin tiettyihin hyvin merkittäviin muutoksiin tarinassa ja hahmoissa ja siitä, miten alkuperäisen elokuvan yksi tärkeimmistä kohdista, A Whole New World -kappale, oli mielestäni varsinainen antikliimaksi. Myöskään kolmea merkittävää hahmoa: Abu-apinaa, Jago-papukaijaa ja Rajah-tiikeriä ei nähty lainkaan.
Odotukset olivat siis omalla tavallaan korkealla, ja – huh – onneksi näin myös sen, mitä odotin. Elokuva oli melko uskollinen alkuperäiselle tarinalle, hahmot olivat pääosin samat kuin animaatiossa ja muutokset olivat kohti parempaa.
Elokuvan näyttelijät olivat suurelle yleisölle tuntemattomia: Aladdinia näytteli kanadalais-egyptiläinen Mena Massoud ja prinsessa Jasminea brittiläinen Naomi Scott. Molemmat olivat omissa rooleissaan erittäin uskottavat, mutta prinsessa Jasmine vei tässä elokuvassa kaiken huomion. Hän oli häikäisevä, ja Jasminen roolia oli myös kasvatettu alkuperäisestä leffasta. Ajan hengen mukaisesti Jasminesta oli tehty aiempaa vahvempi hahmo ja (mitenkäs tämän sanoisi ilman spoilereita) myös tarinassa hänelle oli luvassa suurempikin tulevaisuus kuin löytää puoliso.
Jasminelle kirjoitettu uusi laulu ”Speechless” / ”Hiljaa” kertoo hivenen alleviivaavasti mutta silti vaikuttavasti siitä, miten hän ei aio vaieta ja hyväksyä sitä hiljaista naisen roolia, joka on kirjoitettu kiveen jo vuosisatoja sitten. Scott lauloi kappaleen upeasti, ja kappale on hyvä biisi elokuvasta irrotettuna itsenäisenä pop-kappaleenakin.
Muuten elokuvan musiikit olivat suoraan alkuperäisestä leffasta, ja ne olivat hyviä mutta eivät erityisen erityisiä versioita niistä.
Will Smith yllätti kyllä positiivisesti lampun henkenä, ja hänelle kirjoitetut vitsit naurattivat useamman kerran. Hän ei yrittänytkään kopioida Robin Williamsia, vaan hahmossa oli enemmän Broadway-version henkeä.
Hahmoista suurin pettymys oli Jafar (Marwan Kenzari), joka ei ollut yhtä hyytävän kuivakka ja uhkaava kuin alkuperäisessä elokuvassa. Tietokoneella luoduista eläinhahmoista Abu-apinaan oli saatu eniten eloa ja vitsikkyyttä, mutta Jago-papukaija oli vain lintu, jonka suuhun oli laitettu sarkastisia repliikkejä. Rajah-tiikeri oli lähinnä statisti.
Uusista hahmoista merkittävin on Jasminen palvelija, Dalia, jolle oli kehitetty myös romanssi Hengen kanssa. Hahmo oli herttainen, ja romanssin ympärille oli saatu hauskoja hetkiä molemminpuolisen flirttailun muodossa.
Agrabahin kaupunki näytti elävältä, värikkäältä ja sopivan satumaiselta.
Tätä kirjoittaessani huomaan, että minulla olisi paljon sanottavaa monesta muusta asiasta paitsi elokuvan päähenkilöstä. Aladdin oli sympaattinen mutta jollain tavalla unohdettava hahmo, ja elokuvista lähtiessä päällimmäisenä mielessä oli Jasmine. Ehkä tämä liittyy myös musiikkinumeroihin, joissa Scott loisti selkeästi kirkkaampana kuin Massoud.
Tämä elokuva kärsii mielestäni eniten siitä, että sen vertailukohta on niin suosittu ja niin tuttu niin monelle, että hyvin kriittinen vertailu alkuperäiseen on väistämätöntä. Arviot eivät ole olleet kovin mairittelevia, ja päällimmäinen kysymys tuntuu olevan, miksi tämä elokuva on tehty. Itse taas mietin, miksi ei. Kävin katsomassa elokuvan mielelläni, suurimmaksi osaksi pidin siitä todella paljon, ja voisin hyvin katsoa sen myös uudelleen, mitä ei voi sanoa monesta elokuvasta.