Les Misérables (2012)

Kerroin pari viikkoa sitten, miten näin Les Misérablesin Broadwaylla kauan sitten, enkä ymmärtänyt tapahtumista yhtään mitään. Läpilaulettu musikaali oli yläasteikäiselle liian vaikeaa seurattavaa, ja juoni jäi hämäräksi. Mielikuvani musikaalista on ollut lähes 20 vuotta, että se oli aika tylsä.

Tänään kävin katsomassa musikaalin kehutun leffaversion, ja apua – olen aivan myyty! Tarina oli niin liikuttava ja musiikki niin tunteisiin vetoavaa, että huomasin pyyhkiväni useamman kerran silmäkulmiani. Mahdollisimman vähäeleisesti, ettei kukaan huomaisi, tietysti.

Elokuvan lauluosuudet on kuvattu ilman etukäteen nauhoitettua sound trackia. Näyttelijät siis todella laulavat kameran käydessä, mikä tekee tulkinnoista poikkeuksellisen intensiivisiä ja riipaisevia. Sellaista läsnäoloa, jota on varmasti vaikea saada aikaiseksi, jos vain liikuttaa suutaan ja esittää laulavansa. Kun lauluissa on jäljellä pieniä epätäydellisyyksiä rytmissä ja laulun vireessä, esitykset tuntuvat aidoilta ja koskettavilta.

Kyllähän se Hathaway Oscarinsa ansaitsi, vaikken kyllä ole nähnyt hänen kilpailijattariensa suorituksia. Hänen tulkintansa ei ollut ainoa, joka sai silmät kostumaan. Esimerkiksi Eddie Redmayne onnistui tekemään saman, kun hänen roolihahmonsa Marius esitti kappaleen Empty Chairs at Empty Tables, jossa hän suree vallankumouksessa kuolleita ystäviään.

Onhan monessa muussa musikaalissa enemmän suuriksi hiteiksi nousseita lauluja, mutta huomaan, että ainakin useamman kerran elokuvassa toistuva melodia kappaleesta I Dreamed a Dream soi edelleen jatkuvalla syötöllä pääni sisällä.

Jossain arvostelussa sanottiin, että Les Misérables on ehkä hienoin elokuvamusikaali koskaan. Tästä on helppo olla samaa mieltä. Voisin hyvin käydä katsomassa elokuvan heti uudelleen.