Isä, iskämpi, isin

Minulta kysyttiin, miksi minä ja moni muukin isä kutsumme itseämme isiksi kahdella i-kirjaimella. Eikös se ole liian pehmeää? Kysymys on sikäli aiheellinen, että vajaa vuosi sittenhän kirjoitin siitä, että meillä ei lässytetä: koira ei ole hauva eikä kuuma ole poppa.

Ennen kuin joku ehtii opastaa uudelleen, että lapsi tarvitsee sitä, että hänelle puhutaan pehmeään sävyyn ”hoivakielellä” ja että lapselle ei tule puhua kuin aikuiselle, huomautan, että tästä ei ole kyse. 

Kyllä minäkin lepertelen ja höpöttelen lapselle paljon ja hyvin lempeällä falsettiäänellä, mutta siitä huolimatta kutsun koiraa koiraksi. Lässytyskammoni ei ole myöskään täysin rationaalisesti selitettävissä ja koskee enemmänkin tiettyjä yksittäisiä sanoja.

Ja minulle isi ei ole sellainen sana.

Isä on minulle yleisnimi, joka tarkoittaa kaikkia isiä ja erityisesti muiden ihmisten isiä. Omaa isääni kutsun isäksi vain asiatekstissä tai kun puhun hänestä jollekin vieraalle, mutta muuten hän on aina ollut puheissani iskä.

Se sana on kuitenkin varattu tarkoittamaan pelkästään häntä, ja olen joskus ollut hämmentynyt, kun äitini on puhunut omasta isästään iskänä. ”Siis kenestä puhut? Eihän pappaa voi kutsua iskäksi?” Lähes saman reaktion aiheuttaa, kun Rouva puhuu omasta isästään joskus iskänä.

Itseänikään en osaa kutsua iskäksi, ja se isäkin kuulostaa jotenkin etäiseltä ja viralliselta.

Tällä hetkellä isi tuntuu kaikein luontevimmalta, ja mielestäni se sopii hyvin myös pienen tytön suuhun. Jotenkin isi saa sanana minut herkistymään, ja luulen, että tippa ei ole kaukana linssistä, kun hän sitä sanaa ensimmäisiä kertoja alkaa tapailla. Toivottavasti pian.

Mutta tuntuisi kyllä oudolta, jos lapsi kutsuisi minua isiksi vielä teini-ikäisenä. Luulenpa, että lapsi joka tapauksessa valitsee myöhemmin itse sen sanan, joka juuri hänen suuhunsa parhaiten sopii. Ehkä se on fatsi, fade tai kaikkein todennäköisimmin faija.

Toivottavasti ei kuitenkaan äijä tai ukko. Siihen en olisi ainakaan vielä valmis.