Tanssitunnit, uusi yritys ilman vanhempia
Syksyn lähestyessä alkavat myös lasten harrastukset, ja poikasen kasvaessa olemme tietysti miettineet, veisimmekö häntäkin jo johonkin omaan harrastukseen. ”Ehtiihän sitä myöhemminkin”, kuulen jonkun jo siellä huutelevan, ja olen siitä aivan samaa mieltä.
Ajattelimme kuitenkin jo viime talvena, että pojasta voisi olla hauskaa käydä 2-vuotiaille tarkoitetuilla ”tanssitunneilla”, siis samanlaisilla musiikkiliikuntatunneilla, joilla tyttäremme aloitti viisi vuotta sitten tanssiharrastuksensa, hänkin 2-vuotiaana. Poika tanssi innokkaasti siskonsa kanssa pitkin talvea, joten kokeilu tuntui luontevalta. Olisi myös kiva, että pojallakin olisi ihan pienestä asti jokin kiva liikuntaharrastus, ettei hänestä tulisi samanlaista liikunnanvihaajaa, joka olin itse lapsena (ja joka edelleen näkyy suhteessani kaikkiin joukkuepeleihin).
Poika kävikin tanssimassa talvella mutta kokeilu ei ollut kovin onnistunut. Ilmoitin pojan vahingossa ryhmään, jossa vanhemmat olivatkin mukana tunnilla, ja ymmärsin virheeni vasta, kun astelimme tanssiluokkaan sisään ja muut vanhemmat eivät poistuneetkaan salista.
Olimme jo tytön kanssa huomanneet, että tanssitunnilla – kuten missä tahansa muuallakin – kaikki menee hyvin niin kauan kuin vanhemmat pysyvät poissa silmistä. Jos me olemme läsnä, aika kuluu kaikenlaiseen muuhun sähläämiseen ja kiukutteluun.
Ja näin kävi myös pojan tanssitunnin kanssa. Vaikka hän oli innokkaasti lähdössä tunnille joka kerta ja myös juoksi iloissaan saliin, kun tuli aika tehdä jotain, hän kieltäytyi useimmiten lähtökohtaisesti kaikesta ja kehitti jotain draamaa vielä jostain vesipullon paikasta salissa. Kun olimme käyneet tunneilla muutaman kerran, ja hän oli kahdella kerroista kieltäytynyt tekemästä yhtään liikettä opettajan mukana, päätin antaa tanssituntien olla. Opettaja ei myöskään ollut maailman mukaansatempaavin tyyppi, ja totesin, etten halua olla se, joka yrittää innostaa, houkutella ja maanitella lasta tekemään liikkeitä.
Tämä kokeilu osui toki aikaan, jolloin lapsella oli muutenkin aivan järjetön ei-vaihe. Uskon silti, että energisempi opettaja olisi voinut saada vedettyä lapsen mukaan touhuun ja unohtamaan kiukkunsa, ja jos en olisi itse ollut lainkaan vieressä, hän olisi saattanut unohtaa harminsa.
Tunnit jäivät siis kevättalvella, kun luovutin, mutta nyt ajattelin kokeilla uudelleen. Tällä kertaa todellakin vain kokeilla ja päättää jatkosta kahden kokeilun jälkeen. Kokeilisimme myös ehdottomasti 3-vuotiaille tarkoitettua tuntia, jossa vanhemmat eivät ole mukana.
Lähdin pojan kanssa tunnille ilman mitään odotuksia, tai oikeastaan ajatellen, että sieltä lähdetään viidessä minuutissa pois eikä toista kertaa tulekaan.
Alku ei ollutkaan lupaava. Vaikka olimme kertoneet pojalle jo useamman kerran etukäteen, että äiti tai isi ei sitten tule mukaan tanssisaliin, totuus iski kasvoille vasta, kun todella olin jättämässä häntä opettajan viereen. Hän vuodatti kyyneliä ja pyysi minua jäämään saliin. Uusi opettaja oli kuitenkin paljon energisempi kuin viimekeväinen, ja hän vaikutti siltä, että hän saattaisi saada vedettyä pojan mukaan tanssiin.
Parin voimahalin jälkeen jätin hänet opettajan haltuun ja poistuin tanssikoulun aulan puolelle. Kuulin, miten hän itki oven toisella puolella isiä, mutta toivoin, että se loppuisi hetken päästä samalla tavalla kuin kevätpuolella päiväkodin aamupaloilla. Ja hetken päästä vaikerrus todella vaimentui ja lakkasi kokonaan.
Toisen lapsen äiti, joka oli katsellut tuntia hieman itseäni pidempään tuli salista ja istahti samaan pöytään, ja hän kertoi, että poika oli päässyt ensin opettajan kylkeen rahoittumaan ja katselemaan ja hetken päästä alkanut osallistua liikuntaan muiden lasten kanssa. Odotin silti, että hän tulisi kesken tunnin pois, mutta näin ei käynyt.
Opettaja kertoi samaa: loppua kohti poika oli alkanut tehdä liikkeitä muiden mukana, ja hän antoi opettajalle lähtiessä jopa ylävitosen.
Kun kysyin pojalta, oliko hänellä kivaa ja haluaako hän tulla uudelleen ensi viikolla, hän vastasi: ”Oli, haluan tulla!”
OK, kokeillaan vielä ensi viikolla ja katsellaan jatkoa sen jälkeen. Ja ehtiihän sitä sitten myöhemminkin.