Teen-sen-itse-tai-en-ollenkaan-ikä

Puutalobaby-blogissa on tällä viikolla pohdittu ja käyty keskustelua siitä, onko uhmaikää olemassa ja pitäisikö sitä kutsua joksikin muuksi.

Semantiikka sikseen, mutta selvää on, että meilläkin eletään nyt aikaa, jolloin lapsi alkaa osoittaa omaa tahtoaan, ja ainakin meidän tapauksessamme se tahto on hyvin, hyvin vahva.

Elämme siis teen-sen-itse-tai-en-ollenkaan-ikää. Se alkoi, kun tyttö oli siinä vuoden ja viiden kuukauden tienoilla, ja loppua ei näy.

”Ahaa, olet siis siirtänyt sen tuolin, ottanut lipaston päältä rasvatuubin, avannut sen ja laitat nyt rasvaa poskiisi.”

Lapsi haluaa siis tehdä kaiken itse ja omalla tavallaan, ja jos hän on jotain saanut päähänsä, sen estäminen aiheuttaa itkupotkuraivarit. Ja silloin hänen huomiotaan on mahdoton kiinnittää mihinkään muuhun.

• Häntä ei saa enää missään tapauksessa nostaa syöttötuoliin. Hän kiipeää itse. Joskus, kun olen erehtynyt kantamaan hänet tuoliin, hänet on pitänyt nostaa takaisin lattialle, jotta hän on voinut kiivetä tuoliin uudelleen itse
• Sama asia ruokalapun kanssa
• Häntä ei todellakaan saa enää syöttää. Se on varma keino katkaista muuten hyvä syömisflow
• Ulkona häntä ei saa kantaa, ellei hän itse sitä pyydä. Jos häntä on pakko kantaa, se tehdään sätkien ja huutaen: ”Ei, ei, ei, ei!”
• Hän pitää kävelemisestä niin kovasti, että olen useamman kerran työntänyt häntä rattaissa päiväkodista kotiin niin, että hän on kirkunut niissä turhautumistaan siitä, ettei saa itse kävellä
• Hänen on itse saatava ottaa vaippa pois tai tulee sanomista
• Potalle häntä on mahdoton laittaa istumaan, vaan hänen on saatava istuutua siihen itse. Usein auttaa, jos hän saa kantaa potan kylpyhuoneesta käytävän puolelle, mutta jos hänet laittaa istumaan potalle väkisin, seurauksena on varma itku
• Sama itku on luvassa myös, jos hänet ottaa potalta pois ennen kuin hän itse haluaa.

Nämä niin kuin esimerkkeinä.

Toisinaan asioita on vain tehtävä lapsen tahdon vastaisesti, ja silloin hän todella osoittaa mieltään. Jos häntä yrittää harhauttaa ajattelemaan muita asioita ja antaa vaikkapa jonkin kirjan tai lelun, hän heittää sen kaaressa pois. Jos häntä yrittää suukottaa tai halata, hän siristää silmiään, puree hampaitaan yhteen ja joko raapaisee tai nipistää.

Enpä olisi uskonut, että jo puolitoistavuotiaan kanssa tarvitaan neuvottelutaitoja ja suostuttelua. Tai että sen ikäiseltä joutuu kysymään ihan tosissaan: ”Saako isi auttaa?”, ja vastaus on lähes aina: ”Ei!”