Palapelimonsteri
Tyttömme on varsinainen palapelimonsteri.
Hän siis rakastaa palapelejä, ja on varsin taitava niiden kokoamisessa. Sana palapeli on tosin vielä liian vaikea, joten hänelle se on vielä toistaiseksi paapa.
”Hymyilepäs vähän isille.”
”Heh, kiitos. Jatka vaan.”
Tyttö alkoi kiinnostua palapeleistä joskus viime kesänä saatuaan syntymäpäivälahjaksi Mauri Kunnaksen hauskan nuppipalapelin. Myöhemmin ostimme hänelle kirpputorilta pari muuta eläinaiheista nuppipalapeliä.
Alkuun häntä huvitti lähinnä purkaa palapelejä, ja isi oli se, joka ne kokosi. Sitten tapahtui jotain, ja hän alkoi itse sovitella eläinhahmoja koloihin. Syksyllä hän kokosi helpoimmat palapelit jo nostelemalla palat lainkaan sovittelematta suoraan oikeisiin aukkoihin.
Jouluna hän sai isovanhemmiltaan ihanan Muumi-palapelin, jota pidimme vaikean näköisenä. Siinä ei ollut nuppeja ja palojakin oli moninkertaisesti vanhoihin palapeleihin verrattuna.
Hän oli purkanut ja koonnut sen joulupäivään mennessä jo useamman kerran.
Mutta onneksi helpotkin palapelit näyttävät edelleen viihdyttävän, ja kaikki niistä puretaan ja kootaan uudelleen päivittäin – joskus pariinkin kertaan.
Hommasin kuitenkin viikko sitten pienelle uutta koottavaa.
Ajattelin, että olisi kiva kokeilla nuppipalapelin sijaan ns. oikeaa palapeliä, ja löysinkin Stockmannilta kivan setin, jossa oli neljä koottavaa eläinhahmoa. Yhdessä on kaksi palaa, toisessa kolme, kolmannessa neljä ja vaikeimmassa viisi.
Nämäkin palapelit tuntuivat alkuun aika vaikeilta. Harjoittelimme ensin yhdessä niin, että annoin tytölle koottavaksi vain samaan hahmoon kuuluvia paloja. Ei mennyt kuin muutama päivä, ja se ei ollut enää tarpeen.
Tänään hän kaatoi kaikki palat lattialle, kokosi ensimmäisenä sen vaikeimman lehmähahmon ja siirtyi sitten helpompiin.
Onnistuneen kokoamisen päälle annetaan aina aplodit!
No nyt kun nämäkin palapeli näyttävät näin helpoilta, otetaanko seuraavaksi esiin se tuhannen palan peli, josta puolet on taivasta?