Uusille ylioppilaille

Hei, uusi ylioppilas! Onnea! Hei, aloitteleva opiskelija! Kuuntelepas sinäkin!

Nyt kun koulumenestys ja arvosanat ovat ajankohtaisia asioita, ajattelin tehdä pienen sivuaskeleen osastolle Setä neuvoo nuorempia.

Helsingin Sanomien Nyt-liitteen kolumnisti Juhani Mykkänen kirjoitti juuri kouluarvosanoista ja siitä onko vai eikö niillä ole merkitystä koulun jälkeen. Hänen viestinsä oli, että niillä on merkitystä, vaikka muut koettaisivatkin väittää jotain muuta, ja hyvä koulumenestys kannattaa myös tuoda itse esiin, kun hakee töitä.

Aloitetaan siitä, että olen lähtökohtaisesti samaa mieltä. 

Kuulun itse kuitenkin siihen joukkoon, jolta ei tosiaan ole arvosanoja kyselty kertaakaan sen jälkeen, kun ovi yliopistoon aukesi. Ensimmäiseen oikeaan työpaikkaani IT-firmassa riitti, että opiskeli oikeaa alaa ja että oli käynyt pari ohjelmointikurssia. Aloitin kyseisessä työssä jo toisen opiskeluvuoteni aikana, joten papereita ei vielä olisi ollutkaan.

Vaihdoin töitä vasta kuusi vuotta myöhemmin, ja olin ehtinyt sillä välin myös valmistua. IT-asioihin erikoistuneen liikkeenjohdon konsultin hommia hakiessa kuuden vuoden työkokemus IT-firmassa oli merkittävämpi asia kuin paperit. Arvosanoja ei silläkään kerralla kysytty, enkä niitä myöskään tullut esitelleeksi.

Konsultin hommissa olinkin sitten yli seitsemän vuotta ennen kuin vaihdoin työpaikkaa toisen kerran, siis viime kesänä. Nyt ei käynyt mielessäkään, että joku olisi kysellyt yli kymmenen vuotta vanhan tutkintotodistuksen tai viime vuosituhannelta peräisin olevan ylioppilastodistuksen perään, ja arvosanojen kertominen olisi tuntunut yhtä relevantilta kuin se, että mainitsisi CV:ssä jäätelönmyynnin kesällä 1994.

Ai ne arvosanat vai? Olisihan niitä voinut kyselläkin. Peruskoulussa ja lukiossa olin aika lähelle kympin oppilas, ja olikohan lukion päästötodistukseni keskiarvo 9,8? Ylioppilaaksi kirjoitin arvosanoin 4 x Laudatur ja 3 x Eximia. Niiden ansiosta pääsin opiskelemaan yliopistoon pelkillä papereilla, kun en armeijan vuoksi ehtinyt lukea mihinkään pääsykokeisiin.

Arvosanoista huolimatta en koskaan kokenut olevani mikään hikipinko, ja ehdin koulun lisäksi myös notkumaan viikonloppuisin ja iltaisin kavereiden kanssa, harrastamaan hurjan paljon ja vielä viettämään illan tai pari viikossa teatterin lavalla. Enhän minä siis ehtinyt pingottamaan kouluasioiden vuoksi, kun oli niin paljon muutakin tekemistä.

Optimoin tekemisiäni ja tein läksyjä valikoiden: lukiossa tein usein vain matematiikan ja fysiikan läksyt, sillä niistä olisin pudonnut muuten kärryiltä ja niitä pystyi hyvin tekemään samalla, kun katsoi telkkua. Lukuaineissa riitti, että kuunteli tunnilla ja luki kokeisiin parina iltana ennen koetta. Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuduin lähinnä lukemalla psykologian ja fysiikan kirjat ja kertaamalla kielistä muutamia idiomeja, jotka takasivat hyvät pisteet kielten aineista.

Yliopistossa opiskelin ainetta, jossa ei tarvinnut juurikaan lukea, ja usein korkeimpaan arvosanaan riitti, että oli käynyt kurssin aikana pidetyissä demoissa ja saanut tentistä ylipäänsä jonkin tuloksen. Tein opintoni neljässä vuodessa, ja yleisarvosana oli ET, erinomaiset tiedot, niin pääaineestani kuin kaikista sivuaineista.

Gradussa menin sen sijaan aidan matalimmasta kohdasta. Olin silloin jo vakituisissa töissä, ja tärkeintä oli saada gradu ylipäänsä tehtyä. Graduloman käytin auringon ottamiseen (yhtään valehtelematta), ja kirjoitin graduni lopulta töiden ohella kolmessa kuukaudessa lähinnä viikonloppuisin. Kun olin mielestäni kirjoittanut kaiken, mitä oli sanottavana, kysyin professorilta, pääsisinkö sen hetkisellä tekeleelläni läpi. Hän ehdotti, että voisin lisätä vielä empiriaa, mutta en ollut kiinnostunut käyttämään graduun enää hetkeäkään. Kun kysyin uudelleen, pääsisikö sillä läpi, professori vastasi, että pääsee. Selvä. Se oli siinä, ja arvosanaksi tuli C. Sitä arvosanaa ei ole kukaan kysynyt koskaan missään yhteydessä.

Mitä tällä halusin siis sanoa? Ensinnäkin on siis aivan mahdollista, että arvosanoja ei kysellä, jos on muita näyttöjä. Mutta mistäpä ensimmäisen tai toisen vuoden opiskelija voi olla varma, että muita näyttöjä varmasti on? Kyllä ainakin opintojen alkupuolella kannattaa siis panostaa siihen, että kursseja ei läpäise aivan rimaa hipoen. Myöhemmin voi sitten relata, jos työpaikka on jo tiedossa tai olemassa.

Mutta sitten on vielä se papereitakin tärkeämpi asia: kokemus. Jos työnantaja on täyttämässä paikkaa, jota hakee sekä täysin kokematon huippuarvosanoin valmistunut maisteri että arvosanoiltaan keskinkertainen tyyppi, jolla on kuitenkin jo relevanttia työkokemusta, veikkaan, että jälkimmäinen vie paikan. Sanoisin, että ainakin omalla kohdallani osa-aikainen työ opiskelujen ohessa auttoi sekä opintoja että myöhempää työuraa huomattavasi enemmän kuin se, että olisin käyttänyt enemmän aikaa vaikkapa gradun hiomiseen.

Nevoisin siis, että opiskelijan kannattaa hakeutua jo opiskeluaikana osa-aikaisesti töihin johonkin relevanttia kokemusta kerryttävään paikkaan. Ja jos taas tarjolla on jotain muuta kuin oman alan työtä, kannattaa harkita tarkkaan, olisiko se aika kannattavaa käyttää johonkin muuhun, kuten vaikkapa niiden arvosanojen parantamiseen.

Ja sitten on vielä hyvä muistaa että lopulta pelkät paperit ja kokemuskaan eivät riitä, vaan on vielä pystyttävä osoittamaan CV:ssä, hakemuskirjeessä ja haastattelutilanteessa olevansa parempi vaihtoehto kuin ne 99 muuta yhtä pätevää hakijaa, jotka ovat kiinnostuneet samasta paikasta. Mutta se onkin sitten jo aivan toinen juttu.