Oma pikku peikkotyttö

Tuntuu hassulta, että vielä pari kuukautta sitten mietin lähes vakavissani, osaisimmeko olla luontevasti lapsen kanssa. Kun tyttö syntyi, hän tuntui täysin omalta heti ensimmäisestä päivästä alkaen. Vaikka hän on ollut luonamme vasta kolme viikkoa ja kolme päivää, on kuin olisin tuntenut hänet aina.

Omaksuimme myös täysin automaattisesti äideille ja isille ominaisen tavan puhua itsestään kolmannessa persoonassa: ”Isi vaihtaa nyt vaipan.”

Isi osoittautuikin luonnonlahjakkuudeksi sekä siinä että vauvan käsittelyssä. Rouva katseli ihaillen, miten luontevasti kanniskelin ja kylvetin häntä heti ensimmäisestä päivästä lähtien. Ilman ensimmäistäkään aiempaa kokemusta vauvoista.

Joku kertoi, että vauvojen kuuluu näyttää heti syntymän jälkeen isältään, jotta isä kiintyisi lapseen. Ovela juoni, joka osui ja upposi. Tyttö näytti Rouvan mielestä syntymän jälkeen niin paljon isältään ja niin vähän äidiltään että Rouva pohti, pitäisikö vauvalle teettää äitiystesti.

Jos olenkin joskus tokaissut, että kaikki vauvat näyttävät ihan samalta, olin välittömästi syntymän jälkeen eri mieltä. Hän näytti aivan erilaiselta kuin kukaan muu. Huomattavasti kauniimmalta, tietysti.

Nyt huomaan vähän väliä nuuhkivani ja suukottelevani vauvaa ja höpötteleväni ”kuka-siellä-onko-siellä-isin-pikku-kulta?”-tyyppistä mantraa. Välillä vain tuijotan tyttöä ihmeissäni ja mietin, miten hän voikin olla niin täydellinen.

Kun pieni peikkotyttö katsoo tummat hiukset pystyssä suoraan silmiini ja sanoo ”höö”, olen sulaa vahaa.