Roskalavalta, päivää

Kaikkea ihmiset heittävätkin roskalavalle, ajattelimme, kun Rouva kiipesi laidan yli pelastamaan tätä kaappia. Hän oli bongannut sen koiranulkoilutuslenkillään ja soitti minut vauvan kanssa tarkastamaan tilannetta.

Rouva oli törmännyt myös kaapin entiseen omistajaan, joka oli kipannut lavalle jotain muutakin. Kaappi oli majaillut vintillä kolmisenkymmentä vuotta, ja sille ei kuulemma ollut mitään paikkaa. Ei sitten tullut mieleen soittaa vaikkapa Kierrätyskeskukseen. Hyvä tietysti meille.

Pelastusoperaatio oli varmasti hauskan näköinen. Siihen osallistui nimittäin koko perhe. Koira sidottiin viereiseen aitaan, äiti kiipesi lavalle, isä otti vastaan ja tytär roikkui kantoliinassa isän rinnuksilla taju kankaalla.

Tämän taitaa voittaa vain se kerta, kun sain eräänä talvi-iltana pari vuotta sitten määräyksen noutaa parin korttelin päästä roskalavalta nelisenkymmentä ikkunaremontin tieltä irrotettua ikkunaruutua pokineen. ”Ihan oikeasti? En varmaan hae, jokuhan voi nähdä”, yritin. Turhaan.

Sitten hiippailin muutamana iltana pitkin Kruununhaan katuja ja kannoin ikkunoita kotiin. Kaksi kerrallaan. Nyt ne odottavat maalla sitä, että niille keksittäisiin käyttötarkoitus.

Eipä tällekään kaapille paikkaa ole. Mutta kun ruman ja kolhuisen maalipinnan tästä uusii, kyllä sille varmasti jokin koti löytyy.

Mitenköhän paljon käyttökelpoista tavaraa kulkeutuu roskalavoilta kaatopaikalle ennen kuin joku ehtii korjata tavaran parempaan talteen tai ennen kuin lähestyvä kaatosade pilaa sen?

Lisää samasta aiheesta Minä ja Elain -palstalla: Design-klassikot vuodelta 1964.